XVIII.
Majamäki oli käynyt Riston luona ja pitkiin puheisiin puuttumatta pyytänyt vain hakemaan vapautusta. »Puhutaanpahan siellä kotona», oli sanonut.
Isä oli siinäkin omalaatuisensa. Kotona saisi puhua rauhassa. Omien seinien sisällä ymmärtäisivät he paremmin toisiaan.
Nyt oli Risto saanut ilmoituksen vapautuksesta ja oli valmis lähtemään heti kasarmista.
Kauan ei hän viivytellytkään. Tuntui mukavalta taas pukeutua omiin vaatteisiinsa…
Villekin joutui samaan matkaan ja vihelteli tyytyväisenä kasarmin pihalla.
— Pitkiin aikoihin ei kai olla näissä, vai mitä?
— Ettäköhän ei ikävä tulisi, naurahti Risto.
— Tytöthän täällä jäävät suremaan, mutta lohdutelkoot ja hakkailkoot punikit natkujaan.
Ja Ville sylkäsi inhoa osoittavasti.
Ennen lähtöään saivat pojat tietää, että Notkon Lassi oli vangittu ja ehkä vangittaisi vielä muitakin.
— Kuuluvat kiihoituskirjoja levitelleen ja mitä kaikkea lienevät aikoneetkaan, tiesi Ville.
— Arvasihan sen. No meitä ei ainakaan vangita, naureksi Risto. Hän tunsikin pitkästä aikaa vapautumista raskaista ajatuksistaan.
— No ei. Tällaiset pojat ovatkin kasarmin kermaa, rehenteli Ville leikillään.
Olisi tehnyt mieli melkein hihkaista, kun pääsi lähtemään ja kasarmin portti sulkeutui heidän jälkeensä.
* * * * *
Poikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo kääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.
Ilta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie kulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai ikkunassa.
Olisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi raskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni näyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja selkärangatonna alentua sellaiseen?
Juhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja sitten Särkän pihakamarissa.
Mitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.
»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä muistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt. Miten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui, täällä ei olisi koskaan.
Olisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä hänen luokseen?
Siinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.
— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto pojalle.
Poika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa kamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.
Kuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina kotona.
— Ei ole, sanoivat kylään menneen.
— Viipyneekö kauan?
— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.
Risto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut tyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei olisi tehnyt hyvää.
Niinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili kyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin olisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.
Talon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta kuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.
* * * * *
Kolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.
— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua, kuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.
Hänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että Elina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan vaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.
— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa heti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin, jatkoi hän.
— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.
Hän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle pyyntönsä.
— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi ollut syyllinenkin.
— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on kärsinytkään meidän tähtemme!
Majamäki istui synkkänä pöydän ääressä.
Poika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli itse suurin syyllinen.
— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni pirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään ja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.
Majamäki esteli.
— Kyllä sinä siellä vielä ehdit käymään, jos nyt lepäät rauhassa.
Risto vaivoin hillitsi kiukkuaan.
Saisiko hän minuutinkaan rauhaa ennenkuin tietäisi mitä Elina ajatteli. Isä paljastikin näin kokonaan itsekkyytensä. Hän oli kai varma siitäkin, että tyttö kaikesta tapahtuneesta huolimatta lentäisi ilman mitään hänen syliinsä.
Risto näki Särkän veräjällä, että Elinan kamarin ikkunassa oli valoa.
Sydän takoen kiirehti hän koputtamaan tytön ovelle.
Huoneesta ei kuulunut vastausta. Risto koputti uudelleen ja ilmaisi kyllin selvästi, kuka oli oven takana. Ei vain eteisestä kuulunut mitään. Risto meni ulos ja huomasi, että valo oli Elinan huoneesta sammutettu.
Elina ei siis tahtonut tavata häntä. Eihän ollut ihmekään, kun koko perhe oli häntä verisesti loukannut.
Risto poistui synkkänä.
Hän rakasti Elinaa ja olisi tahtonut anteeksi anoen turvautua häneen, kuin hukkuva, mutta oli ehken iäksi menettänyt hänet.
Ristolle välähti, että hänen olisikin parasta lähteä jälleen pois kotoa. Jonnekin kauas, vaikkapa sinne, jossa parhaillaan vapaudesta taisteltiin. Siellä voisi ehken sovittaa mitä oli rikkonut.
Tämä ajatus sai ihmeen pian vankan pohjan hänessä. Siihen liittyi surua ja uhkaa siitä; että heidän välinsä Elinan kanssa oli näin särkynyt, mutta se ei yhtään heikontanut päätöstä.
Ja seuraavana aamuna päätti hän kertoa päätöksestään vanhuksille.