XIX.
Risto oli ilmaissut päätöksensä lähteä vapaaehtoiseksi. Äiti vastusti jyrkästi, mutta isä ei kieltänyt eikä käskenyt.
— Tee niinkuin haluat. Kun miehenä sieltä palaat, niin tuleehan suvunkin kunnia siten sovitetuksi, sanoi hän.
— Sitä sovittamaan minä en lähde, sanoi Risto jyrkästi. — Omat asiani minua vaativat lähtemään, eikä mikään muu.
Majamäki ei puhunut mitään siihen. Synkkänä käveli kartanolla eikä puuttunut puheisiin.
Äiti oli ottanut hänet erikseen vierashuoneeseen ja siellä koettanut puhua hänelle.
— Jäisit kuitenkin kotiin, edes vähäksi aikaa. Olisihan siten aikaa sovitella Elinankin kanssa…
— Jos se sovittelu vaatii aikaa, ei siitä koskaan tule mitään. Tyttö antaa anteeksi, jos rakastaa. Ellei, niin turhaa silloin on siitä puhua enää.
— Mutta ethän ole nähnyt vielä Elinaa, etkä kuullut, mitä hän sanoo.
Kävisit ensin hänen luonaan.
Äiti näytti murtuneelta.
— Kävinhän illalla, mutta hän ei suvainnut laskea sisään.
— Olitko sitten niin varma, että se oli Elina? kysyi äiti.
— Kukapa muukaan se olisi voinut olla.
Äiti pyyhkäsi käden selällä silmäkulmaansa. Tämä oli liian raskasta hänelle.
— Etkö sittenkään suostu jäämään, jos Elina sitä pyytää? kysyi hän.
Risto näytti miettivän.
Niin, mitä hän siinä tapauksessa tulisi tekemään? Hän oli tosin ajatellut, että ei jäisi siinäkään tapauksessa, vaikka Elina antaisi anteeksi ja pyytäisi jäämään. Hän oli ajatellut, että sovitus ei tullut hänelle sillä neuvoin kokonaan. Hän olisi saanut anteeksi vain sen vuoksi, että tyttö rakasti häntä.
Oliko se oikein?
Eikö hänelle riittäisi ilman mitään tytön anteeksianto. Hän vain pahoittaisi tytön mieltä yhä edelleen, jos ei hänen pyynnöstään jäisi.
Äiti odotti vastausta.
— Niin, jos Elina pyytää jäämään…
— Hän pyytää, minä olen varma siitä, sanoi äiti. Minä ymmärrän sellaisia asioita paremmin kuin sinä. Menet nyt vain uudelleen Särkkään.
— Sitä en tee, sanoi Risto jyrkästi. — Voin luvata sinulle äiti, että käyn mennessäni siellä ja sittenpähän näkee… niin, jos se niin on menevä, että minä jään, niin silloinhan ei ole sinulla valittamista.
Äiti kävi jälleen murheelliseksi, mutta lohdutti itseään sillä, että poika kyllä jää. Elina saa hänet jäämään, kun saa tietää mihin Risto on matkalla.
Äiti meni askareilleen ja Risto jäi yksin mietteineen. Hän ei aikonut sanoa Elinalle, mihin aikoi mennä. Näyttäisi tytön mielestä siltä kuin aneleisi hän sen avulla anteeksiantoa ja koettaisi hellyttää häntä. Ei mitään matkasta. Tehköön tyttö vapaasti ratkaisun. Jos hän näyttää kylmältä ja ylpeältä, niin: hyvästi. Siinä ei saa olla mitään sen enempää.
* * * * *
Majamäen elämä oli ollut tasaista nousua tähän asti. Nyt hän tunsi tulleensa kuin raja-aitaan, joka esti häneltä pääsyn puolelle ja toiselle. Oli tuntunut vaikealta silloin kun ainut poika lähti sotapalvelukseen, nyt tuntui vielä vaikeammalta, kun hän lähti sotaan ja vielä omasta vapaasta tahdostaan.
Olisi pitänyt kieltää, mutta ei voinut. Poikahan tunsi niin raskaana syyllisyytensä, että sen painamana lähti. Olisihan hän voinut syyllisyytensä sovittaa kotonakin, mutta oli jotain, joka esti häntä pojalle sitä suorin ja vaativin sanoin sanomasta. Oliko se suvun kunnia, jota poika oli verisesti loukannut, ja joka sai kielen kankeaksi, ettei voinut pojalle edes puhua?
Se valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin kanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän ei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut suvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja uhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta olisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut suvunkin kunnian huomioonsa.
Miten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?
Kovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.
Eiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa? Tosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin kasarmeja eikä muita… Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.
— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat, enkä minäkään enää jaksa.
— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse mitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy… niinkuin nyt minunkin. Väistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?
Tämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet olivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä sen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.
Majamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan…? Mitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava värähdys.
Hm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja viimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan suurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni tahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia, tytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän oli syytön.
Mistä olisi helpointa löytää syy?
Varmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle, kasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.
Oli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa, välähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin välttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään… Pojan itsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien kunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.
Mitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?
Siihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.
Majamäki koetti miettiä.
Hän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi lähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän olisi tehnyt sen kotona, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla mieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin, ettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.
Ja paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin sen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja ollut mies.
Mutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa, ja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti mieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin. Mutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»
Näillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän aikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.
Ja ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun kunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään tahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi asiaksi, vaikka oli näin käynytkin.
Majamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain näytti tunteja niinkuin ennenkin.
Äidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui äänetönnä sängyn laidalle.
Äiti näytti masentuneelta.
— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja karistamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua rauhoittavasti.
— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi sinut jäämään, sanoi äiti.
— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä, kauanko siellä tarvitseekaan… Saattaa tulla rintamilla kaikki selväksi jo siihen kun perille pääsen.
Äidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.
Puolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat saattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.
Särkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.
Miten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?
Piharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat pian.
Risto aikoi mennä viivyttelemättä Elinan luokse, mutta pistäytyi kumminkin näön vuoksi kysymään, oliko Elina kotona.
Kuistilla tuli isäntä vastaan.
— No mihin sitä nyt? Kun vasta joku päivä sitten kotiunnuit, kysyi. —
Ja oikein evään kanssa.
Risto ei tahtonut jäädä matkojaan selittelemään.
— Pitäisi vain vähän ulompana pistäytyä. Onko Elina kotona?
— Kotona on. Eikö liene kamarissaan, kun käyt katsomaan.
Risto jätti reppunsa pihamaalle ja meni.
Elinan kamari oli tyhjä, mutta sisään astuessaan näki hän Elinan menevän viereiseen kamariin.
Risto seisahti kynnykselle. Huoneessa oli syyskesän kukkien ja puhtaan vaatteen tuoksua.
Juhannusyö välähti tuokioittain ohitse.
Risto laski lakkinsa tuolille ja seisahti keskelle huonetta. Täällä on tyttö sitten asustanut juhannusyön jälkeen, ja ennenkin. Valvonut ja nukkunut, istunut ja miettinyt.
Risto koputti hiljaa ovelle. Ei ääntä eikä vastausta.
— Oletko siellä, Elina? Minä tiedän, että olet ja olisin tahtonut sanoa pari sanaa.
Huoneesta ei kuulunut mitään. Risto tunsi miten kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, mutta ulkonaisesti koetti hän pysyä rauhallisena.
Elina ei siis tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hän ei siis rakastanut enää.
Kerran vielä koputti Risto ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, poistui hän hiljaa.
Saatuaan reppunsa kiirehti Risto matkaan kuin takaa-ajettuna. Sydän tuntui kuin kokoon puristuvan ja yksi ajatus vain takoi kuin vasaralla: Elina ei rakasta enää, ei tahtonut antaa anteeksi.