XXI.
Valkoisten joukosta on osa jäänyt punaisten ja ryssien saarrokseen. Päällikkö kävelee synkkänä ja lähetit odottavat määräyksiä. Ilta pimenee ja tuuli ulvoo kolkosti autioksi jääneen tuvan nurkissa.
Risto pyrkii päällikön puheille.
— Ei hän nyt ota ketään vastaan, on tärkeämpää mietittävää, sanotaan.
— Jospa hän nyt kumminkin ottaisi. Tärkeä olisi minullakin asia, pyyteli Risto.
Risto pääsee sisään ja päällikkö lyö kättä hänelle, niinkuin hyvälle toverille. On tullut tietämään; että Risto on parhaimpia joukossa. Eilenkin olivat hänen ja miestensä kuulat tehneet puhdasta. Kuumimpaan paikkaan oli Risto jäänyt pienen joukkueensa kanssa ja miehistä oli puolet jäänyt, mutta tärkeän paikan he puhdistivatkin. Mutta nyt olivat punaryssät päässeet tekemään kiertoliikkeen ja miehiä tulisi kaatumaan tulevan yön taisteluissa.
— No mitä Majamäki tahtoisi?
— Ajattelin vain, että kun minun joukkoni on varmaa, karaistua väkeä, niin ehkä minä saisin lähteä aukomaan tietä toisille.
Päällikkö katseli ihmetellen Ristoa. Olisipa puoletkaan hänen miehistään sellaisia kuin Majamäki tuossa. Silloin tulisi pian selvää.
— Mutta eihän sinulla ole kuin kourallinen miehiä. Puolethan meni eilen… Teitä on liian pieni joukko ja miten se tänä yönä muutenkaan…
— Mutta jos nyt kumminkin… Voin varmasti luvata, että me teemme tien selväksi, jos toiset sitten jälessä tulevat.
— Majamäen on saatava miehiä lisää, sanoi päällikkö.
— Kyllä no riittävät. Jos saan luvan, niin menen valmistamaan miehiä.
Päällikkö löi Ristoa olalle. — Kun minulla on yksikin tuollainen mies, niin yritetään. Oletteko valmiina puolen tunnin kuluttua?
— Kyllä, odotan määräyksiänne, herra luutnantti.
* * * * *
Miehet häärivät täytellen reppujaan, joihin tuli suurimmalta osalta ampumatarpeita. Pieni joukko paloi taisteluinnosta. Ville katseli Ristoa, jonka kasvoilla oli ihmeellinen kajastus.
— Onko varma, ettei teistä yksikään jää jälelle, vaan seuraa minua? kysyi Risto miehiltä.
— Viimeiseen mieheen! kuului vastaus kuin yhdestä suusta.
Ja jos minä kaadun, niin… tehkää työ täysin valmiiksi, niinkuin eilenkin!
— Niinkuin eilenkin!
— Jos minä jään, niin Ville Honkamaa astuu minun tilalleni.
— Hyvä on!
Se oli kuin valan tekoa.
Miehet olivat valmiit lähtemään. Päällikkö tuli antamaan määräyksensä. Toinen ja kolmas miesjoukko tulisi ketjussa heidän jäljessään ja sitten muodostuisi oikea ja vasen siipi ajamaan punaryssiä vastakkain, jolloin he voisivat vastaisella puolella avata tulen omia miehiään vastaan.
— Kiväärit olalle! Eteenpäin mars!
Risto miehineen lähti eellimäisenä, toiset seurasivat jonkun matkaa päässä perästä.
* * * * *
Tunnit vierähtelivät. Kalpea kuun sirppi valaisi taistelukenttää, jossa hirvittävä tuli raivosi.
Riston joukkueelta alkoivat jo patruunat loppua. Eteneminen oli tapahtunut pienin välimatkoin ja punaryssät olivat peräytyneet.
Miesten kasvoilta putoilivat hikihelmet.
— Syöksyyn! — Ylös, mars, mars!
Riston äänessä oli kuin malmin kaikua. Kuulat vinkuivat, mutta yksikään ei sattunut syvemmälle. Oli niinkuin kuolema olisi pelännyt tätä urheata joukkoa, joka mistään välittämättä syöksyi eteenpäin.
Ristolta olivat kuulat repineet vaatteet riekaleiksi, niin että paljas iho paistoi muutamin paikoin. Kyynärpäästä, jossa riippui revennyt hiha, kihosi verta ja korvalehdeltä se juoksi pienenä juovana kaulalle.
Miehet makasivat taas ampuen. Punaryssät olivat avanneet sivustoilta tulen tuhotakseen tämän pienen joukon, joka pelottavasti harvensi heidän rivejään.
— Miksi helvetissä ne eivät tuo meille lisäpatruunia! On tämäkin järjestystä, kiroili Ville. Patruunat olivat loppumassa. Mikä sitten auttaisi, jos heidän tulensa hetkiseksikin heikkenisi?
Tätä hän kysyi Ristoltakin.
— Onhan meillä pistimet. Kuulehan Ville, jatkoi hän hetken perästä, jos minä kaadun ja sinä jäät niin… viethän terveisiä Elinalle… ja kotiin… ja tämän tästä…
Risto pisti Villen käteen pienen käärön. Siinä oli rintasolki, joka oli jäänyt Elinalle antamatta, kun ei ollut tilaisuutta siihen.
— Mutta… jos minä…
— Katso, minä olen pahemmin vaarassa, kun olen etumaisena, sanoi Risto.
Veri punasi jo hänen poskeaan, josta kuula oli vienyt pienen palan.
Patruunat loppuivat ja vastaisella puolella kiihtyi tuli. Uusia ei kuulunut. Kukaan ei kai uskaltanut lähteä niitä aukean kentän yli tuomaan.
Risto komensi ottamaan pistimet esille. Oli tehtävä viimeinen rynnäkkö.
Joukko, jonka vaatteet kuulat olivat kyntäneet repaleiksi, oli valmiina.
— Syöksyyn, — ylös pojat!
Matka oli jo puolessa, kun miehistä pari horjahti ja jäi jälkeen. Näkyi jo läheltä kiivaasti ampuvat ryssät. Miehet nostivat huudon ja tuli vaikeni. Ryssät pakenivat, jättäen jälkeensä kiväärinsä ja ampumavaransa.
Risto tunsi kyljessään kipua. Siihen oli kai sattunut, koskapa paita ja takki olivat veressä.
Tuntui niin omituiselta, niinkuin olisi ollut lauantai-ilta ja hän siellä kaukana kotona.
Risto laski kiväärinsä puuta vasten ja laskeutui sammaleisen kiven nojaan lepäämään.
Jälkijoukkoja saapui ja lisää ampumatarpeita. Niitä ei enää tarvittu.
Jälkijoukot saivat edetä ja kaartua kahdeksi siiveksi sivustoille.
Heikossa kuun valossa sitoivat miehet vähäisiä haavojaan. Äsken haavoittuneetkin olivat itse sitoneet haavansa ja tulleet paikalle. Risto oli pahimmin haavoittunut ja nojasi väsyneenä kiveen. Toverit eivät nähtävästi tietäneet, miten hänen asiansa olivat.
Hän ei ehkä näkisikään kotia ja Elinaa. Nyt varmasti Elina antaisi hänelle anteeksi.
Ville polvistui kiven viereen ja tutki hänen haavaansa.
— Vie terveiset ja sano, että rakastin… että en ollut niin huono kuin ehkä luuli… sano isälle…
Voimat loppuivat Ristolta. Miehet seisoivat vakavina ja neuvottomina hänen ympärillään.
Päällikkö oli jo saanut tiedon Riston haavoittumisesta ja tuli ratsain paikalle.
— Miten Majamäki voi? kysyi hän.
— Huonosti.
— Taisi mennä siinä taas yksi…
— Parhain meistä kaikista.
Miesten äänet värähtelivät.
Hellin käsin nostettiin mies paareille, jotka oli tuokiossa kokoon kyhätty. Hiljainen joukko lähti astumaan kohti lähellä olevaa sairasmajaa.