XXII.
Risto lepää vuoteella hiljaisessa huoneessa ja koettaa arvailla, missä on ja kuinka kauan on jo tässä maannut.
Äsken on hän selvinnyt kuin unesta ja muistanut vähitellen kaikki.
Olikohan haava ollut vaarallinenkin?
Sairaanhoitaja raotti ovea ja huomatessaan Riston olevan valveilla, tuli vuoteen viereen.
— No nythän te pian paranette, sanoi hän hymyillen. Toverinne on usein käynytkin kysymässä vointianne.
— Ville Honkamaa?
— Niin.
— Olenko ollut täällä jo kauankin? kysyi Risto.
Sairaanhoitaja mainitsi ajan ja Risto ihmetteli, että oli niinkin pian selvinnyt. Muutaman viikon perästä hän kai saisi lähteä jo liikkeeseen ja vähitellen kotiin. Syvä kiitollisuus valtasi hänet, että oli vielä pelastunut elämälle. Jos tyttö, jota hän rakasti, oli menetetty, niin olihan koti, jonka vuoksi ansaitsi elää.
Seuraavana päivänä sai Ville tulla hänen luokseen.
— No sinusta taitaa tulla jo hiljankin mies, vaikka luulin, että siihen paikkaan menisit.
— Pian kai minä tästä selviän.
— Ja täällä taitaa olla nyt se odotettu kirjekin.
Ville veti poveltaan kirjeen, jota oli siellä jo useita päiviä säilyttänyt.
Se oli Elinalta.
Risto repi kuoren ja vapisevin käsin käänteli sitä. Se oli lähtenyt kohta hänen jälkeensä ja nyt vasta tuli perille.
Elina selitti siinä, ettei tietänyt silloin, kun Risto kävi häntä tapaamassa, että tämä oli sellaiselle matkalle menossa. Oli aikonut vain vielä kiusoitella Ristoa ja katunutkin sitten, kun oli antanut tämän näin lähteä.
»— — — Odotin sinua seuraavina päivinä, vaan kun ei kuulunut, tulin jo levottomaksi, kirjoitti Elina. Minulle tuli asiaa Majamäkeen, vaan ennenkuin kerkesin lähteä, tuli isäsi ja kertoi, mihin olit mennyt.
Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä. Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.
Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.
Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan? Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä, joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.
Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut siksi vakava.
Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.
Sinulle uskollinen
Elina.»
Risto laski kirjeen vuodepeitteelle. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Ojentaen kirjeen toverilleen, sanoi:
— Luehan tuo, niin uskot, että on oikeata rakkautta olemassa.
— Täällä on vielä toinenkin… Siinä on sisaresi käsialaa, tunnen sen.
Alli kertoi tulleen häneltä vasta viimeisiä kirjeitä ja vaati tiukasti tulemaan kotiin.
»Isä katuu nyt jo, että päästi sinut menemään. — Mikä tässä tulee talon turvaksi, jos poika vielä sinne jää, sanoo. Hänen syytään kaikki, että sinne menit. Oli sanonut äidille, että nyt häntä rangaistaan kovin siitä, että on pitänyt itseään parempana muita ja suvun kunniata kannattaakseen meni Elinaltakin sellaista lupausta vaatimaan.
Olihan tuossa minunkin syytäni, kun kirjoitin siitä sinulle, ottamatta parempaa selkoa asiasta. Ei pidä luottaa kaikkiin näköihin. Kun sen piti tapahtua, onkin Elina ollut aivan toisessa pitäjässä. Semmoista se sitten on. Opiksihan tuo oli minullekin, etten vasta kaikkia juoruja kuuntele.
Kai sinä tämän minulle anteeksi annat, koskapa on Elinakin antanut.
Tule heti kotiin. Elinakin odottaa sinua joka päivä ja ihmettelee, kun et mitään hänelle kirjoita. Hullu mies olet, jos et heti jätä sitä taisteluintoasi ja tule kotiin.»
Alareunaan oli Elina kirjoittanut terveisensä ja lisännyt yhden ainoan lauseen: »Et taida enää minusta välittääkään, kun et edes kirjoita.»
Risto yritti nousta istualleen, mutta Ville painoi häntä vuoteeseen.
— Pysyhän nyt vielä siinä, kyllä tässä kerkiää. Ensin on sinun tultava terveeksi.
— Kyllä minä jo olenkin melkein terve. Jos pääsisin hevosen selkään ja sitten venheeseen, niin enköhän jo voisi lähteä?
Ville naurahti ystävänsä yhtäkkiselle matkakiireelle. Tosin täältä kaikin puolin joutikin, mutta ensin olisi toverin tuossa oltava vielä muutamia päiviä. Sitten voisi lähteä.
Risto mietti kirjeiden sisältöä. Allin kirje huvitti kaikessa suoruudessaan. Se oli siskon tapaista..
Vai piti isä itseään rangaistuna. Hyvää kai se teki joskus hänellekin nähdä, että erehtyi.
Katuiko hän tänne tuloaan?
Ei vähääkään. Mitä hän sitä kysyikään itseltään. Olihan täällä niin moni mukana heimokansan vapaustaistelussa. Ja hän oli kumminkin saanut täällä takaisin miehuutensa, jonka kaupunki- ja kasarmielämä oli yrittänyt viedä kokonaan. Tyytyväinen hän nyt sai olla elämään.