ELMAN VIAPORIN MATKA.
Oli kaunis kevätpäivä monta vuotta sitten. Kello oli kaksitoista ja aurinko helotti korkealla taivaalla. Sieltä se katseli ystävällisesti lämpimällä silmällään pikku lapsia, jotka leikkivät Runebergin esplanaadissa.
Pienokaisilla oli mukanaan lapiot, haravat, pallot ja muut leikkikalut. Olivatpa nuketkin päässeet mukaan. Siinä istui Elman nukki Marjattakin parhaimmassa hameessaan. Hänellä oli korvamyssy päässä ja oikean suutarin tekemät kengät jalassa. Marjatta istui nukenvaunuissa ja katsoa töllisteli silmiään räpyttämättä isoa keltaista aurinkoa. Silloin alkoi Marjatan poskia kuumottaa, mutta punehtumisen taitoa ei kukaan ollut hänelle opettanut. Marjatta oli erittäin tyyni ja tasainen pikku neiti, joka ei laisinkaan ujostellut, kun joku vieras häntä puhutteli, ja jos hänelle kertoi jonkun salaisuuden, niin hän ei kertonut sitä kellekään.
Elma piti paljon Marjalasta, mutta pitikö tämä pikku neiti itsekin itsestään, sitä ei kukaan tiennyt.
Antti oli alkanut hevosleikin, »Pitkä Leena» oli ajajana, ja neljä suurta tynnyrin vannetta vieri eteenpäin leveällä käytävällä. Niitä ajoivat Jenny, Eeva, Oskari ja Anna.
— Heleijaa! Palloukko tulee! huusivat lapset yhteen ääneen. Ja koko joukko kerääntyi palloukon ympärille lapioineen, haravoineen, nukkineen ja muine tavaroineen. Ja silloinpa kuului nauru ja riemu palloryssän ympärillä!
Pikku Elma oli muitten joukossa.
— Piuuuu, piuuuuu, pani muuan palloista, kun ilma virtasi ulos reijän kautta. Sellainen ääni oli Elmalle mieleen. Hän katseli isoilla sinisillä silmillään halukkaasti noita koreita palloja, jotka keinuivat niin hauskasti tuolla ilmassa. Hän huusi ihastuksesta, nousi varpailleen ja kohotti pieniä valkoisten lapasten sisälle kätkettyjä kätösiään ilmaan niin pitkälle kuin käsivarret ylettyivät.
Vieras herra kulki ohitse. Hän kääntyi katsomaan ja pysähtyi. Vieras herra huomasi, kuinka hartaasti pikku Elma halusi palloa. Silloin hänessä heräsi ystävällinen ajatus ja hän osti pikku Elmalle suuren punaisen pallon ja kiinnitti sen tytön peukaloon, jottei se leijaisi tiehensä. Mutta Elma ei osannut tyytyä siihen, mitä sai. Hän pyysi niin herttaisen somasti, että »setä» antaisi hänelle enemmän palloja. Hän hyppi ja huitoi käsillään innokkaasti ja hauskasti ja tavoitteli palloja ilmasta.
Tuon pienen kaksivuotiaan innostus sai »vieraan sedän» hyvälle tuulelle. Hän pyysi palloryssää lainaamaan hetkeksi pallokimppuaan Elmalle.
Kimpussa oli ainakin pari sataa palloa: vaaleanpunaisia, tummanpunaisia ja sinisiä. »Vieras setä» sitoi palloihin kiinnitetyn nuoran Elman vyötäisille.
Mutta mitä tapahtui?
Pallot alkoivat kohota ja pikku Elma kohosi mukana. Pallot nousivat yhä korkeammalle. Ihmiset esplanaadissa näkivät, miten pikku Elma potki jaloillaan ja ojenteli pieniä lapasiin kätkettyjä kätösiään maahan päin, mutta mikään ei auttanut. Pallot leijasivat kohden pilviä ja Elma mukana.
Siinä seisoivat nyt »vieras setä», »Pitkä Leena», Marjatta ja kaikki pienet leikkitoverit katsellen, kuinka Elma hiljaisen tuulen kannattamana purjehti ilmojen halki Viaporia kohden.
»Vieras setä» oli neuvoton, kaikki kaupungin isät ja äidit olivat neuvottomat.
Millä keinoin saisikaan Elman ilmasta, kun ei tikapuista ole apua?
Siinäkös alkoi juoksu ja neuvotteleminen! Koko kaupunki oli liikkeellä etsimässä jotain viisasta ihmistä, joka keksisi keinon, millä Elman saisi takaisin maan pinnalle.
— Joutukaa… pian, pian! huudettiin poliiseille. — Ottakaa Elma kiinni, muuten tuuli vie hänet vaikka Saharan erämaahan, tai putoaa hän mereen ja hukkuu!
Mutta poliisit pudistivat päätään neuvottomina. Heille oli vanhastaan tuttua, että ihmiset olivat valmiit vaatimaan, että heidän piti temmata vaikka kuu taivaalta. Mutta silläkin on omat vaikeutensa, tuumasivat he.
Kaikki viisaat ihmiset kutsuttiin kokoon. Siellä olivat kaikki neuvosherrat neuvottelemassa: siellä oli todelliset ja nimelliset valtioneuvokset, siellä oli kanslianeuvokset, kunnallisneuvokset, kamarineuvokset, hovineuvokset y.m., mutta yksikään ei ollut kyllin neuvokas keksiäkseen keinoa Elman pelastamiseksi.
— Nyt se laskeutuu!
— Ei, se nousee taas!
— Se laskeutuu, se laskeutuu! huusi kansanjoukko, ja kaikkialta kuului huutoa ja vaikeroimista.
Silloin tunkeutui pikku Elman äiti esille kansanjoukosta. Hän ei huutanut eikä vaikeroinnut. Hän riensi eteenpäin kautta väentungoksen ääneti, kalpeana ja nopeaan, aivan kuin olisi hänellä ollut siivet. Ja kummallista — kukaan ei kysynyt, ken hän oli, mutta kaikki väistyivät hänen tieltään. Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta nuo suuret väkijoukot antoivat hänelle tietä.
Isossa talossa asuivat tarkk'ampujat. He olivat saaneet nimensä siitä, että osasivat ampua niin tarkasti. He olisivat voineet tähdätä vaikka neulan nuppiin, jos se olisi asetettu maalitaululle. Heidän luoksensa meni äiti ja pyysi heitä tulemaan pyssyineen pelastamaan hänen lastansa.
Pallot nousivat ja laskeutuivat vuoron perään. Kesti siis kauan aikaa, ennenkuin Elma saapui Viaporiin, jossa äiti jo toivon ja epätoivon vaiheella tarkk'ampujan kanssa lastansa odotti.
Pyssy oli ladattuna. Tarkk'ampuja odotti sopivaa hetkeä. Se tulikin. Luoti vihiäsi ilmaa. Se puhkasi ylimmäisen pallon. Hän ampui ampumistaan. Joka laukauksella särkyi pallo, ja Elma laskeusi yhä alemma, ja samalla kohosi äidin rinnasta palavat rukoukset taivahille. Ja kun viimeinen luoti oli lauaistu, saattoi äiti ilosta väristen jo sulkea syliinsä pikku Elman.
Elma oli pelastettu.
Kun viisaus oli ollut neuvottomana, oli rakkaus keksinyt keinon.
Elma vietiin höyrylaivalla Viaporista kotiin. Hän oli uupunut ja nukkui koko matkan. Herättyään pienokainen tuskin muistikaan purjehtineensa ilmassa Viaporiin. Ei hän ainakaan tiennyt kertoa matkastaan, ei sääskistä, kärpäsistä, linnuista eikä muista huvimatkailijoista, jotka hänen kanssaan olivat purjehtineet Runebergin esplanaadista Viaporiin.