PIENI SANOMALEHTIMIES.
Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.
Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään.
Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.
Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis.
Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia.
Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.
Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.
Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:
— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?
— Minä se olen.
— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!
— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku
»Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan
Tapani Lagerlöfiksi.
Hän näytti olevan aika poika.
Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen.
Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.
Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi.
— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.
— Ei, tokasi muuan suuri poika joukosta, — nahjukset »lunttaavat», kun eivät parempaa ymmärrä. Kelpo pojat eivät ikinä lunttaa.
— Sitten ne varmaankin polttavat tupakkaa, tuumasi muuan pikku narikka.
— Ne polttavat, ne polttavat, huusivat pojat yhteen ääneen.
Pikku narikan olisi tehnyt mieli yhtyä tuohon tupakkaseuraan. Hän osti salaa rasiallisen paperosseja Tapania ja Kaarloa varten. Mutta nämäpäs eivät huolineetkaan pikku toverinsa lahjasta, vaan toruivat häntä aika lailla ja käskivät pysymään poissa mokomine tyhmyyksineen.
Kello löi 3.
Viimeinen koulutunti oli päättynyt. Pojat riensivät ulos luokkahuoneista.
— Hyvästi!
— Terveeksi Niin huusivat pojat toisilleen ja lähtivät aika kyytiä kotiin päin.
— Kello kuusi minun luonani eikö niin?
— Hyvä on! sanoi Kaarlo ja niin ystävykset erosivat.
Määrätyllä tunnilla he taas yhtyivät.
— No, tämäkö nyt on se »Patrulli», josta sinä puhuit, veliveikkoseni? sanoi Kaarlo.
— Tämä juuri. Ja nyt se tekee temppujaan. Se aika taikuri, kuten näet, katsohan.
— Niks, naks, niks, naks! pani kone, kun Tapani painoi pientä nappia, joka oli kiinni pikku koneessa hänen pöydällään. Siitä juosta ritisi paperiarkille oikeita sieviä painokirjaimia rivi toisensa perästä, samaan tapaan kuin sähkölennätinkoneesta.
— Tämä on meidän kirjapainomme, sanoi Tapani. — Nyt ei meidän enää tarvitse käsin kirjoittaa »Salaisuutta». Onpas muhkeata toimittaa oikein painettua sanomalehteä. Toiminimi »Tapani Lagerlöf ja kumpp.», eikö se ole komeata. Sinä saat olla osakas minun kanssani. Minä vastaan painokustannuksista ja sinä paperista. Tästä tulee oikea kirjapaino.
— Nytpä sopisi antaa poikien nähdä »Salaisuus», tuumasi Kaarlo.
— Sopisipa niinkin. Minä olen ajatellut, että »Salaisuudesta» voisi vähitellen tulla konventin sanomalehti. Silloinhan muutkin pojat voisivat siihen kirjoittaa, ehdotti Tapani.
— Olkoonpa niinkin. Vaikka hauska sitä »Salaisuutta» on ollut näin kahden keskenkin toimittaa.
Niin oli asia päätetty.
— Saanko minäkin vähän naputtaa? — Annas, minä painan itselleni nimikortin.
— Niks, naks, niks, naks! pani kone Kaarlon käsissä.
Pikku koneesta ilmestyi nimi »Kaarlo Mikael Lindstedt». Kaarlon mielestä ei hänen nimensä ollut koskaan ennen näyttänyt niin kauniilta. Hän painoi isän, äidin ja kaikkien siskojensa nimet sekä leikkasi ne irti nimikortin muotoon. Olipa se hauskaa!
— Patrulli! Mistä sinä tuolle otukselle noin sukkelan nimen sait?
— Niin katsos. Se soveltui mielestäni siitä syystä, että minä jo vuosikausia olen käydä »patruleerannut» säästörahat taskussa siinä toivossa, että kerran saisin tällaisen kirjoituskoneen. Olen koonnut kaikki joulurahat, marjarahat, namusrahat ja kaikki isän lähettämät taskurahat, ja niin minä vihdoinkin sain summan kokoon. Isä pani eilen puolestaan parikymmentä markkaa lisäksi. Muuten ei kaupasta olisi tullut mitään isoon aikaan. Viisikymmentä markkaa on aika summa koulupojalle, kirjoitti isä. Mutta hän antoi kuitenkin sen mitä puuttui, sillä hän oli niin iloissaan minun todistuksestani keväällä. Ja isälle on mieleen, että minulla on hyödyllistä toimintaa väliaikoina. Isän ei yleensä ole kukkaron nauhat kovin kireällä, kun tämän tapaisiin asioihin rahoja tarvitaan. Kaupassa on tällaisen koneen nimi Sampo, mutta Patrulli kuuluu niin hauskalta ja merkitsee sitä, että koko kirjapainon saattaa joskus ottaa kainaloonsa ja patikoita toistensa luoksi, jos sikseen tulee. Muuten minusta on hauska antaa omille kapineilleni omat nimet. Sinun isäsi esim. antoi sinulle Kaarlon nimen, koska sinä olit hänen poikansa. Ja minun isälläni ei ollut siinä mitään sanomista.
— Olkoonpa sitten Patrulli. Sehän on niin sinun tapaistasi, sanoi
Kaarlo.
— Huomenna meillä on lupaa koulusta. Silloin alamme oikein painotoimet.
Tuletko tänne kello yhdeksältä? kysyi Tapani.
— Mitä me ensiksi painamme?
— Yhden numeron »Salaisuutta» tietysti.
Seuraavana päivänä Tapani Lagerlöf kumppaneineen työskenteli ahkerasti kirjapainossaan Fredrikinkadun varrella. He vuoroin kirjoittivat ja vuoroin painoivat sekä suorasanaisia kappaleita että runoja.
Tässä saatte nähdä ensimmäisen sivun toveruksien sanomalehteä:
SALAISUUS
N:o 12. 1894.
Toimituspaikka: Fredrikinkatu N:o 8.
Vastaava toimittaja: Tapani Lagerlöf
Ilmestys-aika: Lehti ilmestyy milloin ikinä itse tahtoo.
ILMATIETOJA:
Helsinki Jouluk. 8 p.
Hyvä lumipallo-ilma.
Mainio tuuli jääkelkoille.
Erinomainen luistinkeli.
RAHA-ASIOITA.
Löydetty tyhjä kukkaro. Oikea omistaja saa periä sen koulun löytökaapista.
PÄIVÄLISTA.
Juna lähtee k:lo 8, vieden mukanaan kaikki ne onnelliset, jotka pääsevät pyhäksi kotiinsa.
MATKUSTAVAISIA.
H.M. Kuningas Talvinen, Lucia-rouva ja kaikki pipari-kakkuporsaat.
Helsingistä Jouluk. 8 p. 1894.
SUURI MERIKÄÄRME.
Kauan on koetettu tappaa tuota suurta merikäärmettä sanomalla sitä laivamiesten ankaksi. Mutta mitä pitää tästä käärmeestä ajatella?
Monelta varmalta taholta olemme kuulleet, että käärme on
useita kertoja ollut näkyvissä. Kerrankin se näyttäytyi
Hyväntoivonniemen ja S:t Helenan välillä.
Muutamat vakuuttavat, että se on hirveän pitkä, että sillä on selässä neljä paria eviä ja ruumis on sillä muka keltaisen viheriä; vatsapuolelta on se vaalea. Pää sillä on kuin koiralla, otsa metrin levyinen.
Löytyykö siis todellakin valtameressä suuri merikäärme? Onko tuo kummallinen elävä läkkikala, onko se hai, vai liekö se sittenkin vaan — ankka?
PÄIVÄN UUTISIA.
— KOULUT päättävät lukukautensa Lussiajuhlalla jouluk. 15 p.
— TAPATURMA. Kaksi jääkelkkaa törmäsi yhteen eilen Hernesaaren luona. Yhteentörmäys syntyi siitä, että molemmat yrittivät kääntyä liian äkkiä, kun olivat tulleet lähelle isoa railoa. Ei yhtään ihmistä kuollut.
— KOLERA kuuluu lakanneen tekemästä tuhojaan Pietarissa.
Omenain syönti ei enää ole kielletty.
HUVEJA.
Tuoreita leivoksia Ekberg'illä.
Yhteisluistelua illalla, jos ilma on kaunis.
KOKOUKSIA.
Konventtikööri! Harjoitus k:lo 6 j.p.p. koulutalossa.
KIRJALLISUUTTA JA TAIDETTA.
Jouluksi on ilmestynyt kirjakauppaan:
»Suomalainen kuvakirja», kuvat piirtänyt Venny Soldan-Brofeldt, sanat kirjoittanut Juhani Aho. Joka joulupukin ostettava.
Kun ihmiset näkivät Tapani Lagerlöfin »Salaisuuden», niin he ennustaen kysyivät: — Saa nähdä, tuleeko tuosta pojasta vielä suuri sanomalehtimies? Ja toiset vastasivat: »perästä kuuluu!»
Se vaan on varma, että leikistä usein tosi tulee.