CICILLA METSÄSSÄ.
Mikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa tuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä ja melua Håtunan kuninkaankartanossa.
Syyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella verhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin lahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä niistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan kulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon kasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.
Kuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä pöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä vierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa aseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat mukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat he vielä pitkät matkat hevosten välissä.
Arvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä siepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi. Hän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa mukaan. "Pikku herttua", sanoi hän, "ei tuo ole metsälintu, joka illalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden hevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja, joille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden ja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä kannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta kasvattaa ritarin."
Päivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin ja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla oli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni tytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei hän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei satuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden kankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja olivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.
Siinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet. Entistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset olivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle pienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja uskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta kummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.
Tyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi hänelle kätensä. "Käy sisään", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen kanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia ja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja. Jokaisessa astiassa oli vain yksi marja.
"Minua ei peijaa kukaan", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä, täytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata vierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut suurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. "Minä olen niin vanha, että olen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä olet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat elää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?"
"Eerikki Menvedin luo", vastasi Maunu.
"Onko se joku rikas talonpoika?"
"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.
Muistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta
ritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se
Eerikki Menvedkin on."
"Koetetaan, koetetaan", vastasi ukko ja siveli partaansa. "Tämä tyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin niin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän silloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te kasvatte niin suuriksi."
"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä", huusi Maunu niin kovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä tarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti hänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan merkkejä kuusenrunkoihin.
Cicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä katosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran siitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä itselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää viihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein yksinään.
Eräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat sanoneet: "Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota sinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön erotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä juonut ja täytä maljasi vedellä." Hän tiesi kyllä, missä semmoinen kirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä. Varovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan ikiselkeällä vedellä.
Silloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja ikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli täynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet olivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua polvillaan. "Tuo on varmaankin Eerikki Menved", ajatteli hän. "Nyt on Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut unohtanutkin." Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja kertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta samassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi kuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan vyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: "Raskasta on istua yksinään, kun aurinko metsässä kulkee."