MÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.
Birgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin linnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan heidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä veljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen valtakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he vihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen rauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään toista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja siksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin suitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.
Siellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä vastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan seisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. "Jos sinussa on vähänkin noidan vikaa", sanoi kuningatar, "niin ammu taikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!"
Trulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla Eerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta kun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän änkytti: "En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on vihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty." Kuningatar heitti vihoissaan seulan maahan. "Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä keksin itse paremman keinon", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa linnaan.
Alhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät päästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät leivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös kuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan nyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään aikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille heidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi kuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. "Unohtakaamme kaikki vanhat vihat", nyyhkytti hän. "Suuresti surettaa minua, sano niin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä. Jumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni."
Valdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua ratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. "Varoituksia ei ole puuttunut", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti miekkaansa. "Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion janon. Anna pienten piipattaa!"
Birger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin kumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat kantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä ei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin ja rummunpärinöin.
"Kuka nauraa?" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa. "Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti." Trulla-Ho vastasi: "Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama, jonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä kuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta."
Kun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa kaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa jäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään julmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena. Hänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä neljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä valkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies oli poistunut linnasta, sulki hän portin. "Kuningas Birger", sanoi hän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin. "Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät otsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä uudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä olet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin."
Hän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää tapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.
Silloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion käytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. "Herkeä, herkeä, veli Valdemar, tässä ei auta tappelu!" kuului Eerikki huutavan. Pian astelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä, paljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen, mutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui Birger tuijottavin silmin: "Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko Håtunan temppua!"
Heidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös heidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta, kytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui koko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja varustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas Birger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: "Siunatkoon Pyhä Henki kuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!"
Seuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa hänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan vankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät kahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja kun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen silmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.
Vangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti linnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen naurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet kaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle yli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt huhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän ystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika Finnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat rohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.
Birger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili rautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin ylös pilviin. "Satuloikaa hevoset", käski hän epävarmasti. "Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos lopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia entisen maani asukkaita."
"Halveksunta" — Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa — "on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät eniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi mitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan. Ole iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun sinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy huulillasi ja pakenet täyttä laukkaa."
"Hän luulee minun epäröivän", mutisi Birger ja kääntyi poispäin. Kasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta useampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti suljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen jokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.
Haudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään, asettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa kanssa.
Vielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään alhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin oli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo läheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja toi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin paareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin nähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että heidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua Eerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun valtaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko Nyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.
Muutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne
Tukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten
Maarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.
Piirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan. Raivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle kirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat kiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja poutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja lauloi:
Kuin kuiva kaarna palakoot
Sun, linna, seinäs jylhät!
Ne taasen uhmin nostakoot
Sun muuris uljaat, ylhät:
Mutt' voivotukset nousevat,
Kun myrskyt, viirit ulvovat,
Sun maastas huokaavasta
Ei surut, ruumissaattueet
Sun porteistasi puuttuneet,
Ei ennen eikä vasta!