MAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.
Cicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli kasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän eroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi lukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa polkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta vuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen herttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi hänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.
Silloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden pieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua, sillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa luolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. "Hän ajatteli kuitenkin tullakseen takaisin", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä lovet puiden rungoissa. "Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä." Monet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian osui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan kuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.
Maunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. "Sinä olet tervetullut", vastasi tyttö ujosti. "Täällä ei ole oikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää." Tyttö tuli totiseksi ja kuiskasi nopeasti: "Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi, suurin konna Folkungein suvussa… hänen tähtensäkö sinä tulet?"
"Hänhän on kuitenkin isäni", sanoi Maunu ja katsoi maahan. "Kaikki ovat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon ja täytyy minun taistella."
Tyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu hänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet kuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. "Ne kihlasivat minut norjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli määrätty Eerikille", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. "Mutta Eerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä hänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne ryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat."
"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?"
"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani. Minä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle uskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla, paikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton päivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle."
Hän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa. Sitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois sotureineen. "Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi", hyräili tyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.
Tiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin laudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat soittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin tuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen päällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu. Havaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet mukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.
Minne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina, eikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger oli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut Gottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit oli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi siellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana, pitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli hänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit raivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla ojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset kerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta sitä hän ei voinut.
Sillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi lautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas Birgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita täpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien välitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin. Hänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi. Maunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata linnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän kätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin. Vaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he hänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen neitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu valtionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli tasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä, mahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen henkäyksensä.
Elämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten kun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin täytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli liikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja. Hitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä kirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin kukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle ristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan nunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien poskessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita. Siellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin pidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan Brunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi muureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla, joka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä, oli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä näystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri kansanpaljous.
Sotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja muodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan sisältä kuuluivat sanat: "Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä isäsi on rikkonut!" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen, mutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen. "Hän on viaton!" huusi kansa. "Hän on vain taistellut isänsä ja perintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena kuoleman?" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas Birgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla. Laulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät he hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu Latolukon haudalta.
Kuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki Menved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar, päättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut puolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi Birger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja suruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen leskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä vuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin kuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.
Päivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen kulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen torille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä, joka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He ennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli vaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus. Kirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan armoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.
Kovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla kerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis esiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa erään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla kuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli harmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin löytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi juomaksi, joka paransi kaikki taudit. "Oi Demokritos, oi Pytagoras, oi sinä Rajmundus Lullus!" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen metallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden nimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä nuo oudot sanat.
Nyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka piti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten muistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän valoi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja, jotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin. Kun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi valinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. "Jumala antakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!" rukoili hän kädet ristissä.
Kerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui myös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat kirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja kaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen ja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa omaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän rakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi vielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan vuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä jälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään paikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen vaiheistaan.
Seitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon alttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet muodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin joskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!