XX.
JOULU-YÖ FINNSTADISSA.
Käggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar Maununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen selässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä tullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää pihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana ja huudahti iloissaan: "Kas, herra Gudmar!" Mutta samassa hevonen käännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten karahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.
Kun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville: "Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava Tiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies, mutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee viipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä kahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja herra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää sinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! — Ulv, sano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?"
Ulv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja vastasi: "Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen pitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen täytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!"
Ja niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.
Finnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät pakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja sinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne taisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia kuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon, mutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina kumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä täydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen taloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa nuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät tulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen lintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät pisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa. Hinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos lapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten ei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli puhaltaa niihin seitsemän kertaa. "Lapset, lapset", varoittivat suomalaiseukot, "on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti". Ja tupaan he huusivat: "Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!" Hammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen paikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät he vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun joulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä. Vanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska kainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: "Halot räiskivät, ja kissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia vieraita. Kukahan nyt tulee?"
Ankara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin tavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin asioita mietittäväksi.
Nälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien riitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien laiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja pantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja. Ajo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi oli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren. Mutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta verenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.
Kun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:
"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!"
He näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia, sudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja kirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. "Ne ovat sodan aikana kodittomiksi joutuneita ihmisiä", sanoi kappalainen ja meni hakemaan alttarikirjaansa. "Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä louskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet järkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi." Hän koetti manata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan yrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän lehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten lehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä kulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven, tekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.
Joulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat Finnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja muutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira päästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän sijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä yö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin Betlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista, mutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger Pietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä nahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle. Mutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen ovelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon kalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.
Teille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan matkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen asemiestensä huomaan. "Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä kirkonmäellä", sanoi hän. "Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä." Kun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi siellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa olkapäitään myöten.
"Astu tänne alas, nuori vaeltaja", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa lapiollaan, "niin vietämme joulu-yötä yksissä". Mutta Ulv heitti pelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: "Ota viitta ja eväät, jotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan minä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan, sillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista." Sitten huusi hän tiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen kello kaulassa.
Kun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui yht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän kolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän kirkkaan lapsenäänen sanovan: "Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut noin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat sellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa."
Telkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi yöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut pöydältä. "Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni" tervehti hän, mutta nyt vapisi hänen äänensä.
"Niin, nimeni on kyllä Ulv" [Ihmissusi ruotsiksi "varulv">[, vastasi puhuteltu, "vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se pikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä ole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä."
Tyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen, mutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän ystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita he olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. "Paina puuta ja ole tervetullut", sanoi hän vihdoin. "En ollut niin aivan valmistumaton käyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä Finnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin pikarin."
Ja hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan jälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten lailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin isäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja taika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli häntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.
Kun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle kaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun. Ulvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi kyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa, vain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui varpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen ruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän säpsähti, kun laamanni sanoi: "Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin pääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa aamukirkkoon."
Israel kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan pehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel kertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja kuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin uutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa katsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä unisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella Birgittaa ja kuin olisi hän sanonut: "Miksi et istuudu, kuten me muut?" Tyttö vastasi: "Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?"
"Olen", vastasi hän. "Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten oli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari oli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää eloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa." Silloin nousi Israel seisomaan ja kuiskasi: "Kaikista, sekä elävistä että kuolleista, olemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme kokonaan unohtaneet."
Ulv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä horroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti käsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun valokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste. "Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä", sanoi hän.
Vanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt paikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin jättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui kattohirsiin asti.
Melkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia, karheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei sitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä hämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen, jotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä joulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat ripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän jaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle. Mutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen toisensa käsiä.
Ulv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän: "Joko nyt on pyhä hetki alkanut?" Kalinaa kuului etäisimmästä parvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: "Ei vielä. Kuolleet ja elävät ylistäkööt silloin Herraa!"
Maakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki, niiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat maljoja pitkistä sarvista.
Mutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin avaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen lukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää pitkin.
Birgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen helmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin ihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin askelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli hiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä syödä näpertelemään.
Silloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti valonhäivä. "Ulv", kuiskasi Birgitta. "Onko sinun isäsi tai oletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä? Nyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät kolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi loimoksi."
Ulv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää Birgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän alkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa, ja Ulv mutisi hiljaa: "Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin hennon minä kertoa sitä unta muille."
Oljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi yhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa, missä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat joulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten paranteiksi kaikenlaisiin turmiin.
Birgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti rukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen varjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa asennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon. Silloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.
"Ulv Gudmarinpoika", sanoi laamanni. "Ota Birgitta eteesi satulaan ja pysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!"
Ulv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi. Hän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli pakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua kiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan lapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.