ERÄMAAN KAIPUU.
Seuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle. Ilma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein tummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu tuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä kanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden. Minne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta. Vihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri, lukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden poronsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä. Pysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista itkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.
Hän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun rinteellä, kasvot käsien peitossa. "Miksi itket?" kysyi hän ja laski keihäänsä pois.
"Eikö olisi syytä itkeäni!" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.
"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään
eikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot
Jälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?
Eikö olisi siis syytä itkeäni!"
Nyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. "Torland tuolta alhaalta kylästä", sanoi hän, "ampui nuolillaan porojani, kun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni. Ja sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan talonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon. Ei kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja iski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut taistella. Eikö olisi syytä itkeäni!" Puhuessaan hypitteli hän herkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan. "Ihana on nähdä maan tanssivan", lauloi hän ja rummutti yhä kiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. "Kerran olimme mekin väkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah, sinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule! Ota sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten lappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule siipiniekka!"
Pieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi sielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti pilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja mannerten.
Arnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun seuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä huolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja sauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen naisen Ingefridiksi.
"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään mailla", sanoi Ingefrid. "Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin sinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa kestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä, että me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo pikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä häntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä siinä, mitä hän ymmärtää."
Hänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi silmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi hän ajatella untansa.
"Lappalaisen unet ovat kauniita", sanoi hän, ja hänen säkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta auringonpaisteessa. "Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu usean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein ja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas seisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja puuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla olisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika nauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen punainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen varustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän ylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä hetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista ihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä sentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla."
Lappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä lomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän uutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja ystävä.
Sisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. "Tuolla kaukana tunturein välissä on syvä notkelma", sanoi Ingefrid, "ja siitä näen minä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa sielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä sinä, mitä sinä ajattelet?"
"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa", vastasi veli. "Talokkaat ajattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin jättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee lumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville siitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan", lisäsi hän ja viittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.
Sieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka heidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin komea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos reijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi Haraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan, mutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten kuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot Jälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.
Hän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut vahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen suksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista taas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: "Arnljot! Arnljot!" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa vauhtia.
Pilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja tuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät pilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi. Silloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio majatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan lumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen ja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan hopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin ennen. "Tässä on meidän nyt eroaminen", sanoi hän, "ja te kuljette tietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista miehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän antane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja sanokaa, että se on minun tervehdykseni!"