MURHA.
Kemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.
Nuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien ääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat nuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he nyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä ulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät hämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan hengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan, miten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden mukana pöydässä.
Nyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen vuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan todistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen ottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon pidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat häntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään moisen tihutyön tekijäksi.
Vihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli talon tytär.
Hänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt, mitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona tyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin sukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää, mustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa matala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua hiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen sydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita. "Kostoa, kostoa!" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat käsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin kynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun päin. "Ingefrid!" sanoi hän.
Ingefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä tarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.
Tuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen kalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun paitaan sydämen kohdalle.
Tuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan käräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän käräjiä.
Yksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. "Sinä olet syyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö", kuiski hän. "Sinä vaikenet, etkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi vedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen sinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska heidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi. Niin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko käräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta saamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi. Meriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan tulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta."
Hän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa pontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat muut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet siinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan. Sitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut pitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.
Muutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka neljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.
Vaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli pyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa kyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika, ja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin vastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat hukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli silloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat pakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi hän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.
Silloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen mies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen laistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli kultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen ilme.
"Minä olen Arnljot Jälliläinen", sanoi hän, "vaikka minulla olikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia, talonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?"
"Äitini on raihnas ja vanha", kuuluivat hänen sanansa, "ja veljeni Vikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla nuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää metsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun minä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä tulleen takaisin oikeaan aikaan."
"Niin on asia kuin puhut", vastasi Arnljot Jälliläinen, "ja hyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä niin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne asutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä mumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta supattelevatkaan!"
Ingefrid punastui vahvasti ja vastasi: "Ei kukaan voi enemmän murehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä juuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista uskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten valtaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä viimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen läikän paitaan."
"Minä tiesin sinut syyttömäksi", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään hänen vastaustaan. "Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin sukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla suoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi kantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että syyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole ennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo kuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan voiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut omiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja hän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään."
Enempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.
Sinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut turpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä virui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni rautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.
"Kuulkaa minua, kylän miehet!" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä vaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta jo kokoontunut kumpu täyteen. "Minä olen Ingefridin veli, ja sukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni usein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa tänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten onnistunut."
Kaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu kohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa ruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta kasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen eteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän kankeen.
Kahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä mitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja kun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa päähineitään ja huutaa: "Rauta ei polta häntä! Reippaana ja vahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu uskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi."
Mutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan riemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: "Arnljot, voiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?" Ja kun epäilys sai vallan hänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja hänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään kangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä saataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen menemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli täynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni asettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. "Sinä olet syyllisen sijassa", sanoi hän ankarasti, "ja minä tuomitsen sinut murhasta hengensakkoon."
"Talolliset", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla, "sitä sakkoa saatte te odottaa!"
Silloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja sadoista kurkuista kajahti huuto: "Sudenkosto, sudenkosto, julista sudenkosto sille lainuhmaajalle!"
Laamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: "Talosi ja kotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja vaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään sinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta tappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois täältä, susi!"
Koko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa ja lauloi samalla:
"Sutena, sutena saat sinä kulkea,
Sutena surmaasi syöstä, julkea!"
Arnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja vastasi: "Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille, jotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette taika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa lukea totuutta ihmissilmästä — teille julistan minä ikuisen sodan!" Niin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli takaisin taloon.
Hän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat hänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia isänkodissaan. Mutta hän söi vähän. "Vapaus ja erämaa, siinä minun oikea kotini", sanoi hän ja herkesi syömästä.
Sitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja eräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa humisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti kohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla vuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen ympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia naisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka oli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös paloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi. Saadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he ruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan, joissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he loruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä. Arnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui ja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa, kysyi hän lautastansa kuivaillessaan: "Mitä uutta, sissit?"
"Eipä erinomaisempaa", vastasivat miehet; "tuolta Snasa-kummulta vain on parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole uskaltaneet lähellekkään."
"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan", vastasi hän. Ja sitten ojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain talokas höyhenpatjoilleen.