FYRISKENTÄN TAPPELU.
Eerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas, oli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten sotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että kumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.
Kun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille. Savupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies, joka surumielisesti katseli häntä. "Ymmärrän, että sinä ennustat minulle kuolemaa", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. "Paljon sinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin. Sellainen on ihmisen kohtalo!"
Sillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen jumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti kultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein askelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. "Kymmenen vuoden kuluttua annan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat minulle voiton", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut puheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään painettuna. "Niin kuulutte te siis kaikki minulle", sanoi haamu, ojensi hänelle keihään ja katosi.
Päivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa häntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa oli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen, ja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen ja kavioitten poljennasta. "Kaikki Odinille!" huusi sitten Eerikki Voittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen sadekuuro nuolia ilmaan.
Kun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen viikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä heitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi esiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin, ja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä koukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho punautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt kuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti pakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä, vaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin huomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä laski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin, ja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi hänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat samana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi, että niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi hänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut kuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.
Eerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään pientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi Sylikuningas.
Alhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika. Äkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä ja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut runoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on runotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän kultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin katse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä ainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.
Laulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat jo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen. Ylpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia, ja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin sisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle, missä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä hetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat kaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa rinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.
Muuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti ylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina herätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän valon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta kalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin vietiin hänet Odinin saliin.
Sen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat kultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat sotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan miekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta. Mutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista välittämättä. "Minulla ei ole ketään odotettavana", huokasi hän raskaasti. "Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun niin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas."
Kypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim. Hän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti: "Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan sinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin miekaniskuihin."
Vanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.
Mutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä etäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki tahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen, seisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä ja kuiskivat: "Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita siitä, että hänellä oli tytär!"