VIII.
SIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.
Eerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan, Skaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista kartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.
Eerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin kovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta ensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista kultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin. Siellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja näädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa. Hän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä kosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä hänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta, mutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja poltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta johonkin toiseen kartanoonsa. "Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan naista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona", sanoi hän.
Viimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat kunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren, kullankimaltelevan renkaan. "Muistatko vanhoja päiviä?" tervehtivät he. "Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa itsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi hänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen! Ne kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt Odinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa häntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan ja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät lähestyy."
Sigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle käsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi tukea kyynärpäätä toisella kädellä. "Onpa se raskasta kultaa, jota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa", vastasi hän ja lupasi tulla kohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.
Lähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä punniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään. Kuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät pilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta täytyi heidän puhua suora totuus. "Rengas on väärä", sanoivat he. Kun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän pelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa, muistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen virkaa Laden jumalainhuoneen ovella.
"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän", huudahti hän vihastuneena. Mutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä tapaamaan.
Hänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen hyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain aaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. "Se on Olavi Tryggvenpoika", sorisi hänen seurueensa. "Hän on urheilussa notkein, kiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän ripustanut kilpensä."
Hän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille kätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta liehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta kun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä talvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi antaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin synkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti: "Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen tunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua."
Olavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä hansikkaallaan päin kasvoja. "Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan sinut puolisokseni!" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui kuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun jäljeltä. "Tästä vielä sinun tuhosi tulee", sähisi Sigrid, Olavin poistuessa laivoilleen.
"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta soturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?" ajatteli Sigrid itseksensä, eivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet hänelle enää mitään iloa. "Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa Tanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan." Ja kun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä kosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.
Sven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään kuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa. Tyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety raihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin ettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli merten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi havaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet kuningattarekseen.
Seuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein yksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta kimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita. Hän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja sanoi: "Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta sinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan etkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun myötäjäisiäni." Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja lupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.
Hän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli luvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän usein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista, mutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat häntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.
Hän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous rannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme. Mutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan Norjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme. Sen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin kolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää koristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa väkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle. Hänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti etelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.
"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin kauvan olen kantanut", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian saivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty Olavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle Svitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko ja muhkeimmat laivat mukanaan.
Molemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin lähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi Tryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi Sylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi kristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui peräsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli perinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja käskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa suistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana, että norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat saarelle tappelua katselemaan.
Mutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa edes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. "Miksi te niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?" kysyi hän. "Siksikö, että niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan kaipaavani ketään ihmistä." Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen alituisesti kuulostavan oveen päin.
Niin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana tuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean kynnyksen. "Olin Svolderin tappelussa", kertoi hän ja veti henkeä. "Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren kärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä Käärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin muut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko veteen. Se oli Pitkä Käärme."
"Entä Olavi Tryggvenpoika?" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti ompeleensa penkille. "Näen selvästi, miten hänen varustuksensa kimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla."
"Nuolia satoi tiheään", vastasi laivamies, niin tappelun muiston valtaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. "Purje alas! käski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen ympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan kädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen kuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa kannelta kannelle. — Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman ampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. — Norja käsistäsi, kuningas! vastasi mies. — Minä olin silloin raivannut itselleni tien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni laivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo anteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään."
"Sitten on minulla tuoreempia uutisia", huusi ääni ovelta. Ja sisään hoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina, että hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen, jottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna. "Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja syöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi. Iloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan urhokkaimman uroon."
Sigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten, vaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään avaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin autioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja saaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä nyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään valtasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin. Voitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat pitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan valtakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko soturipiiri. "Missä on Olavi Tryggvenpoika?" kyselivät he hiljaa. "Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui johonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies olisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt kuollut."
Sigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui harmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä kuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli loimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta. "Minua tervehti siellä eräässä luostarissa", puheli hän, "muuan valkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä ylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko vanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?"
Siihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat hänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella hänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se loiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä. Hän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua nuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä ylväs ja kallionkova kuin hänkin.