FYRISKENTÄN VILJA.
Ennenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti talvet Lejressä sotatovereineen.
Lejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua Rolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui jättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista soturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli lopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.
Pian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa
Bodvar Bjarke Norjasta.
Kun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana nurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät pöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka hän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä taa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa suuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi hän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui hengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti hänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä päivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin muutkin.
Moisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He seurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja oikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan kohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen, mutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja muiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.
Siinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat koristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat täynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä vedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten karaistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät reippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä isku kohtasi aina iskun.
Öjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole oli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen piti sanoman: "Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle valmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!"
Mutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä saanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut sankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja puhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin ujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta moisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin niin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman pienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat sanat ja huudahti: "Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää pyörittävät seinän pylväät."
"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi pitkiin aikoihin", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen. "Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme, mutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin mielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta."
Näin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti miekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää, ja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet sinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan auttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto kaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden silmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden tilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat Adilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin, ja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he ryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.
Mutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon valo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä hiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta, haalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit olivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä. Bodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat niin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin hypyin.
Ensiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet hevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin pidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin hänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin rakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät niin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä rautapaitaisia miehiä.
Sillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka hän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven reunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui seinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.
"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi", sanoi hän hengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. "Tässä on se isänperintö, jonka minä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava hänelle, kun hän kiitää tästä ohi."
Yrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti kuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui niin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti sarveaan. "Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa, ja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat", huusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän, keneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä lainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä olisi nostanut äidin pojan satulaan.
Kun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän tomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät, ja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa ratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.
"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee olemaan kiire korjata", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta tielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja, vaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan eteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin lähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti Rolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää voinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä varrella. "Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle, hän, joka antoi vieraalle tämän renkaan", huokasi hän.
"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän", pilkkasi Rolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä loppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen vahingoitta pälkähästä.
Adils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja hänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun hänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut kullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta yhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän oli aivan menehtyä janoon.
Hän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin, viivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja laski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: "Rakas vanha mestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan voinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä meille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on oikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen, jonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi kaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!"
Mutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa työtänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja suuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.
Tole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen ja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon havumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki viittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.
Illalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään vuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan ei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun takana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä puhutella kuningasta.
Öjar eteni vuoteen päähän. "Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua kohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja kullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin vanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä ja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut häpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä niin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin minä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut siitä hetkestä alkaen."
Muuan talon miehistä nousi. "Jos minun on lupa puhua", alkoi hän, "niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut kuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin, ja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me keränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin jano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano."
Adils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan pyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput riippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa jälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas Adilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää koskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.
Eräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille, veivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He kirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.
Synkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään, mutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka hänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka päästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista, jota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka uskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen eteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin kääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se merkitsi.
Pakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils istui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän ratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman, mutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi päänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat ulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä maalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat toisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että he tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat auran ja miekan rautaa.
Ja sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin
Pohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.