PAJASSA.
Öjar oli paisunut niin ylpeäksi, ettei hän enää viitsinyt tervehtiäkkään entistä mestariaan, vaan seisoi selin alasimen ääressä ja koki korjata Sveagris-rengasta. Mutta hän ei ollut mikään taitoniekka sepäksi ja hänen täytyi piankin jättää rengas Tolen käsiin. "Tao myös kaksitoista hyvää miekkaa!" käski hän lyhyeen ja alkoi sukia Adilsin vaatteita ylleen. Ne olivat kylläkin komeat, vaikka ne arkusta oli huonoimpina otettukin. Hän vain ei oikein tiennyt, miten niitä tuli käyttää. Kaatioiden alapäähän oli neulottu pari lyhyitä sukkia. Kärsimättömänä riipaisi hän sukat pois, voidakseen kävellä paljain jaloin, kuten oli tottunut. Paremmin ei käynyt viitan. Sen sisäpuoli oli mitä hienointa kangasta, ja siksi heittikin hän sen päälleen nurinpäin, sisäpuoli ulos. Niin lämpimästi ei hän ollut koskaan puettuna, ja hikihelmet otsalla tarttui hän suureen vesikulhoon juodakseen. Mutta kun hän ahneesti nosti astian kuiville huulilleen, vetäytyi hänen kurkkunsa kokoon, niin ettei hän voinut nielaista tippaakaan. Hän yritti kerran toisensa jälkeen, mutta tuntui, kuin olisivat näkymättömät kätöset kuristaneet häntä kurkusta. "Suuttuneet vedenhaltijat rankaisevat minua, koska heidän lähteensä samensin", arveli hän kalveten ja työnsi luotaan kulhon yhtä janoisena kuin ennenkin.
Toiset sepät kuroivat suutaan ja katsahtelivat happamesti häneen, vaikkeivät uskaltaneetkaan tehdä ilmipilaa Adilsin suosikista. Ei Tolekaan puhunut mitään. Hän mietti: "Jos minä paljastan totuuden ja minua uskotaan, ottaa Adils häneltä hengen. Ja ellei minua uskota, ottaa hän minun henkeni. Mikäli tunnen Adilsia oikein kuulopuheista, saattaa hän surmauttaa meidät molemmatkin, jos vihansa siksi yltyy. Parasta on siis vaijeta."
Ja hän ei puhunut sanaakaan, ei takoessaan, ei levähtäessään vasaranvartta vasten. Siksi eivät muutkaan virkkaneet hänelle mitään — paitsi kerran, ensimäisenä yönä.
Sveagris-rengas loi näet niin voimakasta valoa hänen sitä korjaellessaan, että hänen kätensä paistoivat aivan kirkkaanpunaisina. Kun hän nopsasti ja taitavasti oli korjannut renkaan, ripusti hän sen monien valmiiden tai puolivalmiiden kultasepäntöiden joukkoon seinänaulalle. Rengas loisti yhä kuin paras lamppu ikään, ja Tole hypitteli yhä vasaraansa.
Silloin virkkoi muuan kultasepistä: "Kuuleppas nyt, vanha romuseppä! Adils kulki muinen kaukaisilla, voitokkailla viikinkiretkillä, mutta hän ei saavuttanut mielestään koskaan tarpeeksi mainetta, vaikka hän olikin urhokkain soturi, ja peljätty, mahtava kuningas. Kun hän huomasi nuoruutensa kuluvan ilman, että hän oli vielä hankkinut yhtä suurta sotamainetta kuin useat hänen esi-isänsä samassa ijässä, muuttui hänen mielensä murheelliseksi."
"Luulenpa tuosta kuulleeni", vastasi Tole ja nosti hehkuvan raudan alasimelle.
"Silloin tapahtui sellaista, joka vieläkin saattaa minut vapisemaan, kun siitä kerron", huudahti seppä. "Vendelissä, päivän matkan päässä täältä, ovat monet Adilsin esi-isistä ja heimolaisista saaneet viimeisen leposijansa. Niin loistavia päällikönkypäröitä, niin upeita aarteita kuin Vendelin maan poveen kätketyt, ei liene milloinkaan haudattu muuanne pohjoisiin maihin. Eräänä iltana, kun Adils ratsasti siitä ohi, huomasi hän jotakin kiiltävän muhkeimmasta sankarihaudasta, ja kun hänen miehensä alkoivat liikuttaa maata, syntyi siitä sellainen loiste ja kimallus, että he olivat hetkisen aivan kuin sokaistuina."
Tole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.
"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja kypärä päässä", jatkoi seppä kertomustaan. "Hänen käsivarttaan kiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta muihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo monta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan hohteensa. — Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas ei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten haamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle perintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein mahtavuudesta. — Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi voittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. — Tao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa mitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi, muuten emme voi tuolta paisteelta nukkua."
Tole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten taidokkaasti miekan toisensa jälkeen.