TULO ADILSIN HOVIIN.
Jyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä pintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien asujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä, huomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä nostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.
Seppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he asuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he itselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita ja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes malmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle ja takoa ja kuumentaa ja muovaella.
Koko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja jonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. "Nyt on rauta tullut maailmaan", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli vasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.
"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille se ehkä lienee uutta", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa. Siellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja, ja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu koristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti kuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin. Mutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän kohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.
"Tämä on kultaa", selitti hän, "ja se on kallisarvoisinta kaikesta, mitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän kouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin kunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni."
Öjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja mestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: "Miten usein olenkaan puhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta, missä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä rautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä kultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän miehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa."
Tole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa kummastelusta. Sitten hän jatkoi: "Terve Adilsille, Skilvingarein jälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle nämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan. Hän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja osaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti edellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani! Tiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman jalkani takia."
Öjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain jaloin ja paljain säärin.
Oli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi itselleen yösijan eräästä ladosta.
Siinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli kertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan reijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka kerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran pisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan nousi hän viimein makuulta ja meni ulos.
Taivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla kulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella heitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: "Nyt syntyy juuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai vaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit uhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana."
Sitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat haravoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan kimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.
Hän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki valuikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin vuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi. "Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä", mutisi hän. "Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä! Minulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani seuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa käsissäni."
Poistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa kasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan kartanoa.
Uppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei saatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä eikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt sinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli laastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että Tor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki eukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.
Kuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui korkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä, paloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä vastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka valui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä parhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia, jota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla saksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.
Adils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen merkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi hän: "Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut luokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi hänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin kurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella minun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies."
Yrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin huonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan kovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali oli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin kuulematta:
"Tao taitavasti miekka
Pojalleni, Pohjan sankarille,
Ventona mi vierastaloss' istuu.
Varoita ja varo!
Nahkakaatut köyristävät selkää,
Silmää pyörittävät seinän pylväät."
Ne olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta ja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet Öjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa oli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut hänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa ensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä, Själlandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta miestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa isänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.
Öjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja asteli niin talon pajaan.
Hetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä tuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä suoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä, kumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään ukkosenjyrinöineen.
Adils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena sekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa ääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän ventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti kielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän mekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden korvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän ymmärtänyt mitään.
Silloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös. "Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla, mikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle", sanoi hän. "Mutta nyt on hän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä sääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti, ei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi kunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä taoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee, mutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!"
Tole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet veivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla jalkakahleella.