II.
VANHA ANE.
Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta Ura-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi vähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset miehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.
He olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa, jotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia olivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin, ja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin rautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän etevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan taivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan heidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän kauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja miten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.
Etäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku. Sen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet, toimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin koko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä nimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa. Sitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja oli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen ja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn räystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun upein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana kunniatuolissa istui, oli Ane.
Väsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän mielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa. Eräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä suureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:
"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?"
Silloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:
"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et ole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala itse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän peltojamme."
"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa", vastasivat uhri-apulaiset. "Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt kuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse, että sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi eivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he itsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka pyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin kupeella."
Ane työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea, kuullakseen, mitä kansa puhui. "Ellen minä ole pelkkä ihminen", ajatteli hän, "miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla lainkaan kuolematta?"
Sinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille, saadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä talvea.
Kun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan poikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala, vastanneen:
"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi vanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin."
Kun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin voimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän kahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa riippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan yhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni lapsi.
Nyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän enää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli lättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja komenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon tuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen, saadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten hetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään kuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka riipuksissa sängynlaidalta.
Seinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään. Tukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta, ja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan asti.
"Ka-as", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan hamuillen, "minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta."
Hän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli raintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan ja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan ei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka kahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne aamuisin täytti sarven.
Ane kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä päivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä korvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.
Tunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi kaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut elää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka kahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla koipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton, että se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti, nosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.
Egil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen metsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei kukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui kasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi vilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain vanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat he toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä, ja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä penikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.
Vanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui silloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii, sillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan hämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat tomupilvet.
Heikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen verran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.
Hän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään ainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti muutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi tulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet niinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta ihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.
"Ei pidä mu-uuttaa mitään", inisi hän tuskin kuuluvasti. "Ei pidä löyhyttää to-omua."
"Isä", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, "korkeain
Skilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.
Tuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian
rysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä."
Vanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän sarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin, sopersi hän hiljaa: "Me-ene u-uhripu-uulle!"
Hetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten kääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä nopeammaksi tuli käynti. "Isä, minä tottelen käskyäsi", mutisi hän. "Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut Odinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä joutsineni." Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä ritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa, kauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita, lunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi kansalle: "Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka olenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan kylläkseen?"
Kansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa, ympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen hautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen, nahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja kalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.
"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina kukonlauluun asti", sanoivat uhrintoimittajat. "Mutta siihen on kokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!"
"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan", vastasi hän ja kutsui runoniekat. "Älkää laulako niitä vanhoja lauluja", käski hän. "Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me olisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!"
Runoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan syttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla, pursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka syöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta. Heidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä näppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä hautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului. Äkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi: "Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?"
"Hetket ovat vierineet lentäen", vastasi hän ja katsahti taivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. "Minä kuulin jo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä."
"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita sinä et koskaan saa voittaa!" huudahtivat runoniekat liikutettuina ja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut reippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet ja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.
Silloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja velhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat häntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta muuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se nostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi hän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.
Katselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä enemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin kuninkaankartanosta. "Heretkää!" huusi hän, heti kun oli saanut sen verran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. "Te viivyitte liian kauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa vuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa, kun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta ellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me svealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte peitset menemään ja nostatte hänet kilville."
Sitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään
Skilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä
Tunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.
Egil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen hylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli kaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että Egil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota oli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut. Härkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen rintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.
He tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin kuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: "Odin, sinä annoit Vanhan Anen elää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin ikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha ei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän, se ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme tahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi, milloin vain kutsut minua."
Pian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan sukukumpuun.