URA-KAIPAAN HAUTAJAISET.
Orjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan ympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he pitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa ja soraa.
Kun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat tähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan kammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa väliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan. Sitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen hänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun harjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin asetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa hautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he sivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla. Nuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden takaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas kesä-yö.
Alhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä heinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen soturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat lauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan. Kun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului hautakummusta jäähyväisaterian hälinä.
"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo", huutelivat siellä vanhimmat. "Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua istuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun pääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole pukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja aseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana ja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?"
Näin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet. Palaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja peittivät sisäänkäytävän. "Sinä olet saanut muuta ajattelemista, ja aikaa ei sinulta puutu", jatkoivat he. "Sinä istut siellä ja ihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on jäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa, että nyt sinä haluat olla yksin."
Mutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti päällimmäisten kivien raoista.
"Mistäkö me muinen tulimme?" toisti Karilas ja viittasi kädellään ikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. "Runoniekat, kuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen arvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme me valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän, runoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro näin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän muokata maa, joka on sovelias ihmisten asua."