KAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.
Tukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset, samoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen kuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt kulki hän komeasti kaupunkiin.
Hän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät kärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä niillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen, ja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta. Päästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt iloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon. Mutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi kansa huutaa: "Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä on Kaarle Nuutinpoika?"
Muuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin nurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle. Hänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut kuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen kuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat löivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin suurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa rauhassa puuputkeansa. "Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi", vastasi hän ja nosti rotat polvelleen. "Kaarle Nuutinpojan kypärässä välkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua."
Se ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit ajat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä "pettukuningas". Kun kansa nurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti, että tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen sellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui Kristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan, mukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina hopeanhohtaviin rautapaitoihin.
Oli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta vietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit ja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä saattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja ja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat ilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat he ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli valkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste länsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä taajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa. Veljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän riemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut ankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa kulki onni.
Tuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja tuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan pillinsä. "Seuraa minua nyt, ilvehtijä", huusi hän ystävällisesti ja voitonriemuisesti, "niin hankin minä sinulle kohta paremman katon pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut suojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä."
"Jalo ruotsalainen herra", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa. "Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos mieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä minä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun lammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat."
Nauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa. Ja hän soitteli sitten tosiaankin "rotille", vaikka tavalla, joka hänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti kestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat kunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä tuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen katolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin sisä-osiin asti.
Vihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun pyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin tapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen, että alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä, kun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle miehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta sittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli Kaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti kiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.
Hän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli kärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan, niin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat karkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen hehkuttamat. Mutta ruskeat silmät — jotka olivat väliin kirkkaat, väliin levottomat ja julmat — liekehtivät vallanhimon tulta. "Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne", kysyi hän ivallisesti, "kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli saksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he vähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia kurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla ulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista vaapsahaisenpörinää!"
Mutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla että itse kokoushuoneessa.
Kaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli aikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa astui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat hänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut matkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.
Jöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti mitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin arkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput loistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä päältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman komeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien tuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton se, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset täyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä hellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui alituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.
Porttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle, minne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli harmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä saattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja Mälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. "Hyvät herrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi", mumisi hän. "Täällä hallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa vääryyttä."