ONNETTOMUUDET ALKAVAT.
Kaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet norjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen nuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut maalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut ja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että hänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa osui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen mieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata hänelle: "Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään ruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla."
Silloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat kuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: "Minä toivoisin", sanoi hän, "olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta kaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta. Vanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset, ettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat sukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa."
Mutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä hilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet vetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein otti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin vinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet mukanaan akkunanloukkoon. "Ennen oli sinulla ystäviä", kuiskasi hän, "mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä pöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!"
Hän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi Kaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita, torventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä salinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva — niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti ruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina. Sitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon, että kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet löytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. "Juomanlaskijasi on sinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika", ilvehti kerran muuan kateellinen sukulainen. "Totta", vastasi hän, "mutta minun ilonani on havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani". Hän jakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja kallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita alallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin Tukholmassa, sai hakemalla hakea.
Kun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein porttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa Jumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja levinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä ruumiita.
Eräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen valossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä uskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän, ketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta kuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan hiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: "Huomenna ei tanssita enää Kaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen sinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi tullakseen!"
Kaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa. Viipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat jo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.
Mutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa, joka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan talonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan suuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien täytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka leikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. "Mitä sinä teet?" kysyi talonpoika. "Minä veistän raamun joka kymmenenneltä päältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta miestä hänellä on mukanaan taistelussa." Talonpoika meni kotiinsa, keitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän jälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä, joutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu Ruotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja leikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita. "Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?" kysäisi talonpoika. "Nuku yösi rauhassa, ukkoseni", vastasi mies, "ja palaa huomenna päivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan. Mutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on silloin kulkenut ohi."
Mutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa rauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan nunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen silmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli jokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois, kaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.
Tornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen honkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns Pentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana, jottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä sammuttamaan. "Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?" kysyi hän.
"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan", vastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän seisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: "Kuninkaan suuri armeija havitteli tosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut ja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin eteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole ainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi vahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!"
Jöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. "Minä näen ratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä", sanoi hän. "Tule!"
Ratsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei näyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet aseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana, astui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui hän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi ja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle Nuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän haarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. "Ei mikään maailman komeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen sinun messuasi, Pyhä Neitsyt", sanoi hän, "ja sinua, sinua yksin tahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua. Sittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan enää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!"
Vihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen sotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja sieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.
Aikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät kerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan. Tappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle Nuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan asemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä heitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän vilusta. "Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä viimeksi juttelimme", sanoi hän. "Nyt saat olla iloinen, että se on vielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä enää tarvitse!"
Kaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät ja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti hän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja sai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet poltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä niille.
Eräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin etteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin linnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä kilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään. Asemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä. Hän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään ihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista ei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä pitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin lukkoihin.
Vihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä tärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti heitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä varmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta, kopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. "Kuka koputtaa?" kysyi ääni oven takaa. "Odotettu", vastasi kuningas. Silloin avattiin ovi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna. Tuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat takaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.
Mustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit varovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli mustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin ladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu syvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin sotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta sitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka kiidätti hänet ulapalle.
Hänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä myrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. "Minne matka?" huusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He olivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja itkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: "Me etsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin meidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi."
Kevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä piipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi loppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa, isännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä, munkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai ystävällisen sanan.
Ihmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten vihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle Nuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin epäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka kimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen, olivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli myöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään paremmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä torviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.
Kun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään, vaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin telkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut tanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan pimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli tapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan matkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.
Uusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja Kaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman yläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta. Kuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia läänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.
"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani kohtaan", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. "Siksi ovat minut nyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni." Meluavia ääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti: "Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten sulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista." Kuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: "Linnan vankilahuoneet ovat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta siinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi, jottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään päiviäni tornin holvissa."
Asemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin tuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen ympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se vielä hänen vuoteensa oljilla.
Myrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän töytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti huutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan raihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin ulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia, ravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. "Tästä saat nahkasi takaisin, vaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa", sanoi hän. "Toivoisin sydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä niin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen markan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne tullessani." Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili hiljaa:
Herrana kun olin Fågelvikin armaan,
Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;
Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,
Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.
Nämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella odottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti hän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.