KUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.
Talvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat rantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä ruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin pitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä pensasta.
Erään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä lukemassa. "Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa satua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen kuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta nyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään ja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin sinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä viisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi kukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget ottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä omaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten."
Jöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka se hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa oli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa, jottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä rannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun hän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa. Kuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän länteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin ja luostareihin. "Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa laskea", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.
Lumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja upplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin päällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat katajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat porvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin musta vaate.
Kaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa eteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän, joka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun kuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: "Nyt saanen minä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa tavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä saan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa."
Kaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta paluumatkalla linnaan virkkoi hän: "Tulkoon sinusta viisas valtionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä mies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian viittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja." Hänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä. "Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme", vastasi herra Sten häntä tukiessaan, "mutta minä arvelen, että sinä olit oikea ruotsalainen ritarikuningas."
Ja niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan
Maunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.