XXVI.
PIKKU SISAR.
Jalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan luostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän vuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen sarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin kohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta palttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista pyörykkää.
Kaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen tyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä alttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas saapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa jäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken aikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen olivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan paistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran viedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan. Muistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit, joille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja heittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. "Päänunna", sanoi piispa. "Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun tilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin hänet sait!" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän nunnana Vadstenan luostarissa.
"Oletko sinä niin vanha", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin, "että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten seassa?" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja siitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.
"Pikku sisar", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen — ja siitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain "Pikku Sisareksi" — "niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme kuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain silloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti käyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki kynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena voikaan koskaan palaa."
Pikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin arvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli hänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän sai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta vanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut luostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella kunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka taitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua Botilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli mitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran piispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni hän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn tynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki toiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli munkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he eivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla. Heillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat seinällä ketjuihin kiinnitettyinä.
Hauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka hän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli puusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja suuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.
Mutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei sisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku Sisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet kihosivatkin silmiin. "Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään", sanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. "Nyt rupeat sinä neulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa."
Pikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian kestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki nousivat seisaalleen ja toistivat: "Ave Maria, ave Maria!" Sitten saivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä ja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja suri katkerasti.
Kun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen oli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin harmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti pelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat nunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten levollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana maailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän kaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään hiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.
Silloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun hän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha rouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla hiuksilla väräjöi kirkas valokehä. "Sinä yrttitarhani helein kukkanen", sanoi hän äidillisesti, "miksi lyö sydämesi niin kovaa toisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun ensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava sinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole."
Pikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta silloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla, nousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja seurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät auringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten avonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja puhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa salissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan puhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä yhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää valittavan.
Joskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen ja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi ikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen pantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun hän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja ensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen ja kuiskasivat: "Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän mieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta sydämestämme!"
Sukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku Sisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat hänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin tuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille laitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia saadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan tytär pesi sairaiden vaatteita.
Hän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli kahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi, sillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän oli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa kruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei niin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa pysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona, että he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan vahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: "Jumala sytyttäköön sinulle ijankaikkisen valon!"
Kun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret kaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan viattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin nyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan alullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän oli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä vienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää kantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki ruusut Pikku Sisaren ruumiille.
Illalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne haudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen kajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.