XXVII.
BRUNKE-VUOREN TAPPELU.
Yöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita Brunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen hallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen, vaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa. Vallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan. Suurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut irvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä olivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä kutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja mäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he antaneet lempinimen. "Sinä Susikoira!" huusivat he suurelle mörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. "Huomenna sitä tulee ulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten Sten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään."
Lähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja väkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä karaistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan punainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä taistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.
Pohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä. Siellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala. Kun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa jäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät ajoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa montakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.
Päivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä. Sten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan messua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta tippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina taistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja tarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä kypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli avuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon eteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas, sanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat tiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. "Jos te milloinkaan tahdotte nauttia rauhaa Ruotsissa", sanoi hän, "niin seisokaa tänä päivänä väistymättä minun kanssani!" — "Niin teemme Jumalan avulla!" huusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he kilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten hiekkaharjuja kohden ja lauloivat:
Me Herran nimeen vaellamme,
Hänen armoonsa me uskallamme.
Kulkumme käy isoon Tukholmaan!
Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!
Nuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä, laukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten päälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat pyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan, ja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas. Vielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät keihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten Sture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja kääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran luostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen talonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle tietä musertavin iskuin.
Kiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti. Heidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä kaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman Nuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian välkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla kädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui hetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita haavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi viedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi taivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin miekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain, ja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan lipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat sen maata kohti.
Sillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen puolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että tanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa kohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti Näck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen kannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka eivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää aseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi Sten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.
Tykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa Tukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas tervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin Sten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja kirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset Jumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.
Vapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon komea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei ole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.
Sten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan painettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin Pohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi ainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen kuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa Hannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan kuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti sitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä, antautui hän vangiksi.
Sten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui hän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin kauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä Tukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään muistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen isäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa selkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea silmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja jokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät sammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä. Ruotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää ja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante Niilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja asetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä ritarista.
Sten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole koskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien, jaloimpien miestensä joukkoon.