XXVIII.
TARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.
Ljungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan ja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi. Nykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset, mutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja sen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät piiriä.
Jens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi mahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä maalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt aina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa. Jo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa, Bäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet oveluudellaan.
Eräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi Hiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin tulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle ilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa, äkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä kiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui ympäryshautansa veteen.
Pian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän käski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen kannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen eteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista ja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin urhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että puhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa kahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta, mutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä perättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.
"Kunnioitettava ystäväni ja isäni", sanoi silloin Jens Holgerinpoika, "minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman että sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista henkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin."
"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!" puuskui päämunkki ja virkisti itseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. "Olen palkitseva sinua parhaani mukaan."
"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin vastenmielisesti", jatkoi Jens miettiväisenä. "Mutta vanhan ystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me vahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa ja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa hoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin."
Sopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat vahvistivat sen nimillään.
Kun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan, vei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista ja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti tiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui häneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet mitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne alasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä nauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä sepille, meni hän matkaansa.
Päämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja piti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän syödäkseen.
"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat", vastasivat sepät. "Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää ja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle ateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä maistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!"
Päämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin sepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä paukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja hän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina. Mutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno ateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi tuskin tilkkaakaan jäljelle.
Pum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja nopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina makuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa työssään.
Kun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen ja mittasi päämunkin paksuutta. "Kas, kas", lohdutti Jens, "jo kokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi veljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle tapahtunut."
Päämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu oli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä, että hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa kalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin. Noki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että paljaat sääret olivat yhtä mustat.
Epätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika viemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle ja Tanskan kuninkaalle.
Vihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen päämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai Jens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä keinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä iloista mieltään.
Eivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan, vaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin meluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva Sissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski hevosmiehensä ratsastamaan sinne.
Kun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta, pieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat hänelle täytetyn juomasarven ja pillin. "Juo kääpiöiden kuninkaan terveydeksi", sanoivat he, "ja puhalla sitten hänen kunniakseen pillin molempiin päihin!"
Että pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot valaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta juomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli aikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille. Molemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa sarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren lumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä kiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti sormeaan.
Hän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari kertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän sarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen lautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja peltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös, ennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.
"Rouva Sissela!" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien kimalluksessa. "Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan valtakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein onnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois tältä seudulta."
Rouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä heidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin Hiidenkivelle.
Seuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä sairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita kuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka niitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan vanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla ärsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä Ljungbyhyn.
Siellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin puhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.