KYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.
Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.
Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli jäänyt yli nenän ulottuva arpi.
"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."
"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.
"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."
"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.
Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen. Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen kuninkaankartanoon.
Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa. Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä paikallaan.
Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat, kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät tallissa.
Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"
Mutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi voimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.
"Kilpineito ei seuraa ketään", vastasi Kypärätär, voimatta vieläkään hillitä nauruaan. "Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi kuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä olen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä kunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi sotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!" Styrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa lähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut keltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti liukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle, välitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli, nousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta laivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia kaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli rantojen ja sanoi miehilleen: "Ellei minusta kerran tule tämän maan kuningasta, en tahdo elää."