RIIMUKIRJOITUKSET.
Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.
Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa. Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.
Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.
Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa, tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä, sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi niin oikopäätä metsään.
Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi vavista.
Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste Torgrimin tuvassa.
"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon. "Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."
Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi myös: "Nimeni lienee Unhe".
Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar, pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä, ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen Unhe, hänkin."
Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.
Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin, sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.
Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.
Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.
Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta, mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää? Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni. Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."
Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme. Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä te olette surmanneet unheen."
Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni matkaansa.
Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella, ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja painakoon sen mieleensä."