MORAN KIVILLÄ.
Peninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin ja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen kuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi keskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet. Sitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat kivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja uuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta halonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla kuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä saattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.
8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan. Laakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi maasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja täällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja munkkikirjaimia.
Siitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn kukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat ja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin ettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi saanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin kokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki, niin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.
Vihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista, upplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit valtakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista ymmärtäväistä talonpoikaa.
"Vapaasti saa jokainen teistä", alkoi hän, "huutaa sitä, jonka mieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa yhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan kunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella on nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä muistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään vankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni seisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne yli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan. Valitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia kuninkaita!"
Yksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja Matti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika käsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin arkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. "Pyhä valani on", vannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, "että rakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea vääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa ja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole halukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä kirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin minua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!"
Laamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan, ja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden. Silloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli ihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa ihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset smålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi nyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista rintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. "Mikä sinua surettaa, pikku-miestä", sanoi hän, "sinua, joka olet onnellisin koko Pohjolassa". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut teräspukeisten ritarien syleilyihin.
Herrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa ja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään. Pikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.
Kun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun vuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi kansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä arkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta säteilevässä kirkossa.