HERTTUATAR INGEBORG.
Tietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin rantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa seurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa oli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär. Porse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut ritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat he orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he taisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine joukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.
"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita", sanoi rouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä. "Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille läntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä yhä enemmän."
Heidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin vahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi rouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa torniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan kuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään hallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki hän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti oli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa, haihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. "Ei", huudahti hän, "en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle valtaa ja maata!"
Porse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista lainakirjettä. "Poika-raukkasi", sanoi hän, "ei syntynytkään minkään onnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran niityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus ja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään pöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki koota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta teräshaarniskaa!" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen alle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren säilössä.
Mutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin, jotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille ja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille vedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana herttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja pikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun sotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja ruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän Porsen miekkaa, kärki alaspäin — miekkaa, jolla piti valloitettaman kuninkaankruunu.
Toisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän ratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien vierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja lauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan, joka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla. Yli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti kummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet katujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan häntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se mahtoi merkitä.
Hänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka hänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. "Kunhan nämä vain saisivat elää!" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. "Pyhimykset minua, yksinäistä, auttakoot!" Ja sitten kohentautui hän entiseen ylpeään, pystyyn asentoonsa.