SUURI VALTAKUNTA.
Kun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan kuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua talvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.
Sörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin tammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa. Sitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja itägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina ja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen kuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli hiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.
Kuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan. Hovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan. "Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?" kyselivät talonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan, että kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan. "Antakaa minulle, ellei hän huoli", vastasi Maunu leppeästi ja hyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä kuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri sellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.
Mutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky ulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan yli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja ja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä taittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut, puolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia oli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella keinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo smålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina kuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta. Lumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt painuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti viittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen ympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen kotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli kokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.
Maunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa, voimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt pienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli käräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin lakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. "Maan mahtavat ovat unhottaneet, mitä ikivanha oikeus käskee", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat ehtineet perille. "Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja kuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki erilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden kielen."
Smålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes länsigötalaiset tulivat vastaan. "Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen auringossa", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä häntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat kelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se kuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa. Kukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman kristillisen ajan ijäkkäät kirkot.
Vihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan seurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen viittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen: "Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen kauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin Jumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat."
Läpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten maahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen. Finnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa, mutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi totisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt olivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä siroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän vanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.
"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis", sanoi kuningatar, kun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin tyynyjä vasten. "Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä maan keskustaa", vastasi Maunu. "Meidän valtakuntamme ulottuu Laatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien Länsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti." Mutta kun ei kuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta oikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin, jonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja peloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. "Sinä haluat, kuningas, että minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta", sanoi Asmundus. "Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa. Minä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki rannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri. Sitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan kuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä hallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan."
Vierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain kuulunut mitään. "Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu, täytyy olla myöskin loistava hovi", toimitti kuningatar sill'aikaa. Hänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin kulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta, mutta ei voinut kieltää häneltä mitään.
Eloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen viereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään kärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän nähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa silmää. "Birgitta-rouva on meille vihoissaan", kuiskasi hän. Mutta heti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo, pieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. "Elämä on niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria", änkytti hän. "Rakas sukulainen, älkää olko kovin ankara meille!" Birgitta katsahti häneen lempeästi ja vastasi: "Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen saa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan orjantappurakruunua!"
Birgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän kääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä. Silloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja pitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin pyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen, matkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan siinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja luuttujen säestyksellä.
Kun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja jouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen valtaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja suutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta pikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi ylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. "Minä tiedän, että herra Ulv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja vaivoihin", sanoi kuningas. "Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun, ja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta", vastasi Birgitta, ja kuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava henkiolento kuin ihminen. "Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein kaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka aion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna lahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla ole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani, mutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen rukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi."
Birgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten. Jonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta oli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville kerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta silloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle: "Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun kerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla hinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta, saadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia myöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun takausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi."
"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille", vastasi Maunu ja poistui. "Hän liehakoi kansaa", murisivat ritarit. "Kuningas Tyhjätasku, kuningas Maunu Liehakko!"
Pyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla. Tunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä, voimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat kuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja kaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot muuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä maku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa. Pyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja luostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat ja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja porraskivillä.