MUSTA SURMA.
Eräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja muuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui hirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli rääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet kuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle vesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.
"Vesikin on pilaantunutta", änkytti hän. "Kunhan vain saan istuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut pitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin uneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan näyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön aikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi. Kenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja mitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!" — Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. "Rutto on maassa. Runotyttö tanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta kädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki. Ja ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän haravoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko kaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto on jo täällä kaupungissa."
Hän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon. "Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?" nauroi hän ja nousi pystyyn. "Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku tytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo käärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!"
Hän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos taakseen katsahtamatta.
Tultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä vyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata häntä juosten kaupungista. "Kyllä me nyt pakenemme", huusi hän, "mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa ei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat, ja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat raunioiksi."
Minne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet valmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli pantu näkyviin. "Olen väsymyksestä menehtymäisilläni", sanoi hän, "enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille vuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan uskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta saamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme." Ja hän, tuo muuten oikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.
Ruoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä päällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia kerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne pelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka hetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin, vanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.
Eräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni sitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet olivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse sidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan. "Heittäkää minut tuleen!" huusi hän. "Minä olen myrkyttänyt rutolla kaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa." Rovion takana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin luudallaan.
Asmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä ja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja, joka karahutti ohi. "Minne kiire?" kysyi hän. "Sanoma kuninkaalle Ingeborg-herttuattarelta", vastasi ratsastaja pysähtymättä. "Kaksi poikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat makaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää."
Aamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli vedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin piirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin kellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi tornissa.
"Minun on nälkä", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli koonnut taloista kilisevän saaliin. "Päästä minut sisään ja anna minulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!"
"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin", vastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. "Se lentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla suudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene tiehesi, munkki!"
Asmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita kuin niihin suinkin mahtui. "Senkin saan minä siis kokea, että se kulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut arvonsa." Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi tuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.
Nälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin saadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli hän: "Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?" Yksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään halunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi ilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.
Eräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta. Ovi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä rukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen kynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli Asmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta hartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän tunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi kainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen elämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava liekki.
Ruoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin ja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä, kuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä oli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta pitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä löytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.
Mutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita, paloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. "Ristiretkelle, ristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!" kaikui kirkoista. Birgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli hän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui hän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan ritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty. "Maunun kohtalona on", sanoi hän, "alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen ja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun häntä seurata."
Hän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen tavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Palvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti kallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi: "Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä ja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja huomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini."