VANKEUS JA MAANPAKO.
Kun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta, ratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet isään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta ensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.
Kun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä, kääntyi Maunu ja kysyi: "Missä on minun vanhin poikani, missä on Eerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla minulle hyödyksi." Blanka vastasi: "Hän käyskentelee tuolla ylhäällä tornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan. Tästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan tapaan."
Nyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat ylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen osan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen. Hän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi hänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin ulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille ja julistivat hänet pannaan. "Samoin kuin minä sammutan tämän kynttilän", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan ja polkiessa sen sammuksiin, "samoin eroitan minä kuningas Maunun ja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden osallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä ja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään sieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut, sillä he ovat maan kirous."
Mutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut paarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä kulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja hänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden kesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: "Nyt syyttää kansa meitä ja sanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme."
Maunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli käynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet Köpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin tyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt yksinäisempi kuin koskaan ennen.
Haakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä kääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja julistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan metsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet kuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.
Kulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien haalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä kuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet vietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän seisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa valojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina se vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa, ymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä latvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi vuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän, pienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan kulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan, jotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden väliä seinällä, leikkien kuin lapsi.
"Kuningas Maunu Liehakko", puheli hän, "sinä tahdoit hallita suurta valtakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa vastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt kerjäläiseksi."
Kuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi akkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä lokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta. Vartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa kuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa Haakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat mustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja suonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi hänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.
"Etpä minua sentään unhottanut", sanoi hän. Liikutettuna ja murheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään. "Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi", vastasi hän. "Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei hänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä poikaa huonompi?"
Ja sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain kuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä valtakunnasta.
Eräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu laivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä joutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän näki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi hänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä kuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen maalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa, jotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti hän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin viimeinen Folkunga-kuningas.
Norjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.
Häntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin paljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä. Kauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi munkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on, siitä ei ole kenelläkään tietoa.