XXII.
VISBY.
Pengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein kaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein pengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli ensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja syvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja lukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän rikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa peninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli värikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin rykelmä lyhtyjä.
Pietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä purresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain köyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa ammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja kasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän näytti. "Uneksinko, vai olenko valveilla?" änkytti hän ja hinasi matkalaukkua hartioilleen.
"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen", vastasi hänen entinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti nuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja hiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin. Väkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat tulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti kääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.
Torilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin palttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari Snugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta myymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit parhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja keriä.
Vaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka suojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt luotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn ylpeydeksi ja kunniaksi.
Tukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle puvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. "Jos tahdot olla hurskas poika ammattisääntöjen mukaan", sanoi hän Pietari Snuggille, "niin laske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska ilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!"
"Herra isä", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että oli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. "Kunnia olkoon ammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa nöyrästi ja uskollisesti."
Vanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari Siimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään ja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden tulokasta kohtaan.
Mutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä kaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja. Päivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet ruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen, liljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä ovia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja pähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi saivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan jäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta kullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas kynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen maanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli rakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä ja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi ihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso karkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta hirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle, ja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti täysin purjein satamaa kohti.
Pietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään taaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla silmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. "Niin", sanoi hän ankaran juhlallisesti, "opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo kisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä vuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme. Kaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn suuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka monen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi emäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa aherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!"
Kun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet lehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He paiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen jalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen Pietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä aika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi käsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. "Nyt sinä saat oikein isän kädestä", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että paukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui penkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo säyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään ihmetellä.
Häpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen lakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli hän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta sitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi hänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin, kiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se johti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut milloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi työkammiokseen. "Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune kultaa eikä hopeaa", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista ja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. "Kun mestari huomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja niiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun onnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun."
Hän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset kädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä tapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja paperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili hän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä numeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis näytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi saattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi molempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä kiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja peseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.
Mestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti kynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa lakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain kisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään kädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen, nähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan peseytynyt. "Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on olla hänelle isän asemassa", ajatteli hän. "En tahdo tehdä häntä onnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa." Hän painoi sukkelasti lakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön tapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: "Teidän molempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja molemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana en voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin mikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä haluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan ammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa minua!"
Syyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena, sillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää hänen toverinsa lakki työkammiostaan. "Kaikki antaa hän anteeksi tulokkaalle", mietti Pietari Dask matkalla. "Ei hän poikaa rankaise, vaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan minäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän kostan."
Siimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia kauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti ja kaksi kynttilää.
"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!" käski muuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.
"Sen vannomme", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.
"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!" jatkoi vanhus syvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän arkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. "Tämä on nyt se salainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi", ilmoitti hän. "Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan yrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi pyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja sinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana, sillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin sinä!"
Ja uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti. Venäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin veneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa. Novgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen lähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko. Heitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa tavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin. Alttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä säkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä paikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta pilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä koko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli ja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista, jotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan maitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien kauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden lisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota säilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut kirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei kukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.
Eräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän lyhdyn liikkuvan alttarin takana. "Pyhän Olavin arkun avuksi!" huusi hän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut haamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin puu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien hänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin tuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.
Melun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua lyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin etäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: "Minä olen aina pitänyt sinusta, koska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se, joka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä, on mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä toivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi pieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu minun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä varalta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa taas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien kuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin vieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy minun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen minua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!"
Jo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan maihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä. Haavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita kulki pitkin katuja. "Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen", sanoivat he. "Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi kerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten poljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä verissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag tarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät."
Osoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli kuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki hän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä seuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen, ruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen alle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani airueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa täyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri, ihana Visby.
Porvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin. Mutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja lusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut. Silloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset, mutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti oli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello kirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja vihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.
Mestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja salakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla oli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja hämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi hänelle arvelematta kätensä. "Eniten on ehkä minun vikaani, että meistä on tullut vihamiehet", sanoi hän. "Ja katkeruus on tehnyt sinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on myös tulla kunnon kisälliksi?"
Pietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat selviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa. "Ja sitä sinä kysyt", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. "Miten olenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni vastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!"
Pietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin vierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä hopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen olalleen. "Tässä on", sanoi hän, "juuri se hopea, mitä Visby nyt vaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan."
Yhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden sisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään viimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby pelastettu.
Kun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli palkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia lehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn väri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen nojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen työteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. "Isä", sanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, "me kaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme pahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle."
Hän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. "Paitsi meitä kolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä", puhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. "Kaduttu olkoon myös unohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi otankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia poikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa, mutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä."