UUDENVUODENVALVOJAISET.
Kristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja minne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä ja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain päättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra Lindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin surmattaviksi.
Ensiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi nuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. "Rakas mies", pyyteli hän pyöveliä, "älä tahraa minun paitaani vereen, taikka saan äidiltä vitsaa!" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään ja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta kuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan kaulan sekä lapselta että pyöveliltä.
Luostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten rankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain lauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin toimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen, ja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja naisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.
Kirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita — niitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta talonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy, niin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa sille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa Vaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin maaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan häntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja usein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän läheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen miettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.
Eräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli yksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan palvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä. Silloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä heimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden ainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko kaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi pian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja pitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä istuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat leveäpäisiä nuoliaan.
Jouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit synkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon kynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille, eikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia oli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.
Silloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko pappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista arkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka oli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään. Tapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi arveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo toimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.
Muuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli nuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli ollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut maisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä kesänä oli julistettu pannaan.
"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä", mumisi hän, "ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset uhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä tunnen uuden, puhtaamman opin."
Muutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka seisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. "Puhu sinä vain suusi puhtaaksi, mestari Olavi!" sanoi hän, ja hänen poskensa liekehtivät.
Olavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei aika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys tornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.
"Uusi vuosi", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten aavistusten valtaamina. "Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä tuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?"
* * * * *
Me olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki vähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset uhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia taisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme joutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja tietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat ja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista kuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan ihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa tarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja kellojen kuminan heidän paariensa äärestä!
Siellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja minä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi uudenvuodenyön raikuvin äänin: "Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule taalaalaisinesi!"