VERILÖYLY.
Torstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla aikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet poistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin portit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei ehdolla eikä millään.
Itkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella, käsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen oli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.
Vähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria muodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja vaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori pelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse kuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi, vaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki Juhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies hyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä herra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: "Osaveljeni ovat kunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän kanssansa!" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen jäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika ja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa väärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava kostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa kalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue oli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos linnan portista.
Metta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet silmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi hänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka kulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa ja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi. Ensimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen piispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti masentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi ankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui silloin torilla.
Metta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili pyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua kenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja kuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.
Unohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan ylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien alta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä menojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin luulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän, olivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä kaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin jaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen suunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään arvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.
Hän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori juoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin toistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot tuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei jaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää lieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan. Sensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa ja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat pylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus oli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei sopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä taisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan ruotsalaiset.
Ulkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät oli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se kunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan parhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet, jotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden esi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon ritarien joukossa.
Seuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten pantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen pienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin haudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle eteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut saada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla seisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon kuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio, missä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli ollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä punaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.