X.
KREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.
Talo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan takana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.
Kun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla liikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja kohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa. Heidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he pienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa, tai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja poissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut. Niin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun joulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän muistolleen.
Oli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen kuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin vilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien edessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä kuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli rakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo jalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää kerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen ahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi hyvinvointia taloon.
Nyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He tahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti kunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka oli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta. Häntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta silloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että hänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin silmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.
Kun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: "Älä unohda, veliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle! Minä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään tahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet näkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät kyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat ympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät, jos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti kaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää menestyksestämme."
Faste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika hyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti ankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea, melkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät loistivat iloisesti ja ystävällisesti. "Olisipa tosiaankin hauska nähdä sitä tonttua", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa, kun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi hän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni painanut.
Kun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa. Hän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti rappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati koipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi puuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän siinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon vanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin ijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.
"Hahahaa!" nauroi Faste. "Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon veitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan niinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet oikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen joukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin."
Tonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti jalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin suutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä sataan vuoteen. "Niin", sanoi hän, kääntäen selkänsä. "Mene sinä vain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta henkivartijaa."
Mutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa, sillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle metsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään ei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina tyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua tai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja akanoita.
Silloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei jäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. "Talo on käynyt ahtaaksi kahdelle", sanoi hän synkästi. "Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme talosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin veljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään kaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla! Hän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet kelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos puheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä käsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa."
Faste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen. Sitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He ripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen — ja pian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.
Kun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste käsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: "Tästä lasketti Rurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren valtakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma meidän!"
Syntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi alkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta kohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan ryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa ylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja kupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Linnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti pehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen. Mutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä, tervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli Olavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat varustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.
Joskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata pitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö vielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli tuonut Svitjodista.
Muutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki toisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita viinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he tulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.
Vihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita. Faste kiiruhti heidän luokseen. "Missä on Ingvar, päällikkönne?" kysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen puhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: "Hiljaa! hiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet Mälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja sinä saat vastauksen." He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo, vetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. "Ingvar Vaeltaja on kuollut", kuiskasivat he. "Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän viedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule siinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet pyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin."
Rauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: "Siellä ei uni maistu."
Mutta sotureilleen sanoi hän: "Ingvaria emme saaneet palvella. Tulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan kuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy aina niinkuin minä tahdon."
Miklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä ja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat maalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän istui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena ja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan sisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja lähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja. Hän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja koska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua pystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan päähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena istuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja täytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin vartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin suinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken, kun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.
Mutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin hänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin ruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä, ikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi leveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut auttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän valeli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja sanoi: "Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa? Totisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen marmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat purjeesi."
Mutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä. Eivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He olivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi käsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä kaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta tuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea erääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät ankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen takaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan temppelivuorelta.
Soturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset perheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat he vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet eläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se oli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan, ikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.
"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä pelottelemaani" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan. "Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe, että me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet herroiltasi."
"Odottakaapas", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin että kyyneleet kihoilivat silmiin. "Minä panen koiran kaulaan nauhan, joka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet isännät."
Ja hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja alkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret riimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin ryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin koivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien vieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen tehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut käsistään. "En voi enää kauvempaa pettää itseäni", huokasi hän. "Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin monen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten kuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua tässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti, vartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin käskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!"
"Niin, kohti pohjoista!" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja niin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet viuhuneet vaahdonpärskeiden yli.
Kaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä Amunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen nurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti hän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista pajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen pylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja kaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.
Usein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle veistelemään niin että lastut lentelivät. "Ihaninta on kuitenkin rakentaa omaa taloa", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka seisoi siellä rinteellä metsäladon luona.
Hän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan imarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut sitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa. "Kuule, ukkoseni", alkoi hän ja katsoi työhönsä. "Sinä tuomitsit minut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä olen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta kiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä, lähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi minulle!"
Tonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja kierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului hänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon alkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti hän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat levittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota lapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle opettanut. "Muistakaa", sanoi hän, "että tarvitaan toimelias tonttu ja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa".
Kirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen satamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja veivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei ole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia, jotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on erääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja laivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja merenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä tänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat marmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää voi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle minkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on kertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.