XI.
VANHA SVERKER.
Pakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus kuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain götalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta mitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi ja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä penkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa valaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat asuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne paljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän ratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta temppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen. Hänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata. Siitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen, ja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen kukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen. Jumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle rakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa ilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.
Vanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite lieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli Itägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli enimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä Om-vuorta kohti.
Vuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari kirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi, missä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat pahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset luostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja toivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat he paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli haudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat, miten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän oli aina ollut heille hellä äiti.
Vuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker akkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät kiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut götalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain vielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui löyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä, mutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin olisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut tyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille lahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret istuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet tukassa, ja lauloivat ja ompelivat.
Päivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja metsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen elämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi heidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja riehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin, olivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. "Leikin tuolla alhaalla pienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda", huohotti hän ja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. "Näetkö, isä, miten olen repinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?"
"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?" huusivat tyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.
Sverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. "Itseäni on minua kylliksi rangaistu", sanoi hän matalalla äänellä. "Miksi muita rankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven voin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen voi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä auttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on vain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa pian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa ajatuksineni."
Muuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa, astui silloin saliin ja sanoi: "Miksi aina akkunan ääressä, kuningas Sverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin päin?"
"Siksi, että siellä minua hauta odottaa."
"Katsoppas hetkinen minuakin!"
"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia."
Kerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei seisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen ruhtinaanpoika. "Nimeni on Olavi", sanoi hän ja astui Sverkerin luo. "Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on salakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen huntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker, niin autan minä sinua vuorostani. Tiedä", — hän kumartui hänen korvaansa ja alensi ääntään — "että sinulla on vihollisia minun maassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät salaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat silmät ummessa, kuningas Sverker!"
Sverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti. "Joka päivä tulee tänne pakolaisia", vastasi hän. "Muutamat kosivat rikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin apua — turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana yhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti iloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen kastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana maahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin me kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon rautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden taistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä ajattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja rakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea orjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken antaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä saat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän sanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten yksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne ennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!"
Muukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä penkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua eivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja Juhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli pilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä viitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen selässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat kohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus oli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.
Ja hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana mieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta sisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen oli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa. Päällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti molemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli käräjille, lyötiin hänet hengiltä.
"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni", huokasi Sverker riutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen tukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje. Svealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa asettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat valinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen kutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla hevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli huonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä ja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi salin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali lämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi sitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta vuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien kasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: "Kuuloni on tavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä olen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän tannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en kykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on sukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois."
Sverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan kuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin läpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa taloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia hirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä muuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä sopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan saattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä lumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen luikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin peräytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen Värendissä.
Se oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen, missä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla oli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja muistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun kosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja alkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle, ajettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai voiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen päristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin sotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja rautapaitaan.
Siellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui kahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille, jotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita, että heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat ruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun talonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen kutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista kangasliuskoista neulonut taistelumerkin.
"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän on itse itseämme auttaminen", sanoi hän, noustuaan vanhalle tuomarinpaikalle kummulla. "Värendin naiset, eivätkö meidän hääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö me peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot, mutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin miehet!"
Kaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon oli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi määrätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni vihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä, ja sanoi hymyillen: "Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme ovat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän helliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!"
Tanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot järjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei näkynyt. "Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät käpälämäkeen", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä parhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet kyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja nukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda seuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet yrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.
Kun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen vuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat näkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti sisäänkäytävä tukkoon.
Itsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin illansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä tuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean viittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui loistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä monen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi sekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he itse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja rautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä näkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.
Sverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja Blenda ratsasti hänen luokseen. "Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme me, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan perintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin kaukaa", puhui hän kirkkaalla äänellään. "Katsos, kuningas Sverker, joskus sietää sentään läimähytelläkin!"
"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä", vastasi kuningas Sverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä. "Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja kunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan minä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle."
Hänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen pää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi tuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi nähdä hänen varjonsa. "Ajaja", sanoi Sverker, "kuulenpa rahojen kilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja! Ehkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo hautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa."
Saatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka hänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen tämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja Sverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin lahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen. "Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan", sanoi vihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää Ale-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja kirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti miekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui verissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi luostarin portille.
Sverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin, ja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron partaalle on pystytetty muistokivi.
Blenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan kylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle yleni solakka tammi.