XII.
VETEHINEN.
Erääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu kainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän pyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän luuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi empimättä myöntävästi.
Renki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän oli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään oikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa kuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä peitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan kohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä tavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin, mitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana ollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa silloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa nojassa taloon terveisille. "Hyvä työ", tapasi munkki sanoa, "on kaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta".
Jouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen pöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka kolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin, ateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä. Toa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen pukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja -helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän astua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta sanoi hän: "Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan sitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja sinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi kun saa oikein itkeä."
Renki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. "Parempaa minä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit vuodattaa, sinut lopulta surmaisivat."
Tyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin nousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan kunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta sarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka lähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki istui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa maistamattakaan.
"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!" kiljaisi isäntä vimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka silloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.
Useita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen, mutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää vasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän valo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa salata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne säkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta niin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei ollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän pitkään huoaten ovelle ja painui ulos. "Eikö siis minulle löydy mitään vapahdusta", voihki hän, "minulle kadotetulle, minulle ijankaikkisesti kadotetulle!" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo, ja isäntä sanoi: "Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan ymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän palvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai tuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele taloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!"
Mainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki menivät hyvin aikaisin levolle.
Toa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin hiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu oli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden olikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli ylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.
Se oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran sen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän viulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki sen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse näki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi oli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: "Jospa sinä aavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten, keskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne autuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!" Mutta tyttö sulki sydämensä ja vastasi: "Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä henki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!"
Tyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an läpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt heittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä sanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä hellittänyt avainta luotaan.
Kun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti isäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi sininen hame päällä ha'assa. "Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen auringonpaiste!" huudahti hän ja paukutteli käsiään. "Puuttuu vain soittoniekka." Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu ja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja sananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal — kaikki väreili valoa, ja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.
Tyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten nousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se elehtiä ja soittaa itsestään. "Mitä sinä ajattelet?" torui häntä äiti. "Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin yhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta." Enempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä olivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että tomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi ja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä jyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin kiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen, ei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi maitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen, mullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi tanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista vaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit ja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei voinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua vauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an aina joen rannalle saakka.
Kyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät vastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan mustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen. Mutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän ojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: "Nyt olet sinä minun, Toa!"
Toa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä koko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa veteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola, missä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon hirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää tai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet kerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: "Niin pahaako sinä minulle suotkin?"
Vetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili kaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän tyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle: "Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan seinältä… jos hän vielä siihen kykenee."
Tyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi hän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja tyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle. Laitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: "Ei, minä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian kauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen autuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa kieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän vapahtajani elävän."
Sen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi näkyvistä.
Satoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana kimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli hänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää milloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.