XIII.
JÄTTILÄISNAINEN.
Niinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja häistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun paimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: "Ynnar, sinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo ja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!"
Ynnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli tuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi siellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata tukkaansa.
"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä", sanoi Grimma ja pillahti itkemään. "Mutta jos mielesi tekee, saat ne kyllä nähdä." Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli kattilantäyteinen puhtainta hopeaa.
Ynnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista jalkaansa viipotellen. "Älähän itke, Grimma", sanoi hän viimein, "vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä tasan neljä paria!" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa, mutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa ja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. "Mielisinpä uskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani", sanoi hän. "Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin jättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee sinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello, joka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se pitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa nukkua."
Ja hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti vihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.
Pian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja värendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria kirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa komeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa, mutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät ja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe, ja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle mahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana, vaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.
Kun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se paikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren kiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että kun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.
Iltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän rutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan voita. "Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny", sanoi hän, "mutta kyllä se täksi illaksi välttää".
Seuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja kun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi ateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän yhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä töitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän kaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi hän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui kovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli aina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui, että Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun kirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi ajatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät kylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.
Synkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella pääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia sen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja piirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat kyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta ärsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta, vaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma istui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin iloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.
Vuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: "Tyttäreni, kuule, mitä sanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä yönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan kaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä se niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset, rauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua kytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä kuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli."
Grimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen, astui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi sen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: "Jopa sinut tavotin, kello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin kuulet minun huutavan sinua!"
Kello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä palaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti: "Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!"
Pääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan kaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: "Kuulkaa, nyt ovat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!" Sillä jälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin kylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina odottelemassa.
Kun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli hän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi alas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen Roomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla ilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.
Enempää siekailematta huusi hän silloin: "Kello, tule, sinä olet jo kotona!"
Kello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja alkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten hän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä muuttuneella äänellä: "Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä, olet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut niin heikko?"
"Etkö sinä sitten tiedä", vastasi Grimma, "että kun jostakin pitää, niin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja minulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se liian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi."
Hänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello veti hänet mukanansa syvyyteen.
Sille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt paukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä kellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui kovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti, ettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä, tarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa kaukana, kaukana maailmalla.