XIV.
EERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.
Oli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja kääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat myötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin kädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä saattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.
Heidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua sotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan upeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu kultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan. Hänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli sotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan hautakumpujen keskeen.
Metsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon, jolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään ja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei häiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä. Vasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.
Kääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen ja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki ristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä vesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia taoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui jotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta. Mutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa. Hänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen vyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.
"Vieras", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. "Sinä teit äsken vasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli tapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko hän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt muistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori lumoihinsa."
"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua", vastasi Eerikki, "sillä enpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä".
"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö", jatkoi hän, ja hänen äänensä lujeni. "Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista korskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas ja istuudu untuvatyynyilleni!" Siinä oli vain kurja multa- ja sammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että kaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. "Mikä komea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi", pyysi hän ja katsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle tarjosi, oli vain harmaa kivenpala. "Pienet kääpiöiseni, tuokaahan vierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa ja kuulla uutta ihmisistä." Kääpiöiset kantoivat silloin esiin sisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla hiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he saivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.
"Vuorenlumokas-parka!" sanoi Eerikki. "Sukukunnat ovat kuolleet toistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa. Tule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!" Hän nosti tytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina seurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa. Heistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri, kun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.
Mutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa lepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala. Ei näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan metsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin taloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. "Se on pyhän Kolminaisuuden kirkko", kertoi Eerikki. "Nyt osaavat ihmiset rakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle ilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti ja taitavasti."
Vain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä kielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen jouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli Eerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se niin kumisi ja lauloi.
"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista."
Hän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka pelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset kaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet, miten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.
"Ah, siinä on aurinko", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. "Yhtä säteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?" "Niin, siinä on aurinko", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. "Pysähdymme tähän messua kuulemaan", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä kirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta köyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän menetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen tyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.
"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan saanut niitä liitelemään ilmassa", ajatteli hän. "Uusi päällikkö on ihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä tyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla."
Lukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus levisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki oli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan sotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien välitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.
"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja että ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni", vastasi hän hiljaa, nousematta pystyyn. "Tyttö, asetu kynnykselle ja odota kärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me ihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille rakkaampaa kuin henki."
Kun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta lyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen. Muuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä poikki.
"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!" nyyhkytti tyttö ja tuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.
Pyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti nyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. "Enemmän kuin maata ja aurinkoa, joka äsken nousi", sanoi hän kuiskaten ja suuteli rukousnauhansa ristiä, "rakastan minä jotakin tuolla kaukana, kaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin koskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian ja taivaallisen autuuden hetki."
Miekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas lähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa, ja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen ristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena, ja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää ja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen luitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten ennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa Uppsalan tuomiokirkossa.
Mutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta vuoren ovelta. "Avatkaa, kääpiöt!" pyyteli vapiseva ääni. "Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja vierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt, kääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa itsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä eivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän luoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni."
Puunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät pois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule vielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.