XV.
KUKA OLI VIERAAMME?
Olipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa. Kolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen valossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan sanomatta ovensuupenkille.
Nuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat kiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden heidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui papinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun jaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.
"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta", alotti jaarli, joka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna, "mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet, muukalainen?"
"Nimeni on Sverre", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti vuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja äänensä vastustamattoman lumoava. "Äitini asui Fär-saarilla. Siellä minä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella käsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien ja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat, silloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu."
Rouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän välissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen. Samettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja, jotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa. "Tiedä, nuorukainen", sanoi hän muistojensa liikuttamana, "että minä olen kuningas Sigurdin sisar."
Kun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin pilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti pilaillen jatkoi hän: "Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin sisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä, joka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen hänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun olin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea papiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin, rouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee teidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!"
Rouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin ajatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle: "Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän kokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan itsellesi yöpuuta."
Muutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan Sverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän mesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle: "Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta vain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu norjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän rouva Birgittan kustannuksella."
Mutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän kuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki, mitä hänen oli hyödyllistä tietää. "Joka juo liikaa", sanoi hän lopuksi, "luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän huutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi ollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään ja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna, rakkaat hovimiehet!"
Mutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet muuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen sanoistaan. "Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla se, joksi itseään sanoo", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat tämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: "Neuvomme on, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin hän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät."
"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä", vastasi jaarli. "Mitä on meidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin, että hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa kuin puhua totta."
Rouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. "Kuka maankulkija tahansa", penäsi hän, "voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika. Mutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin Sverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien turkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan, jonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen katsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!"
Jaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja Vittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka tukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä kaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä hangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti hän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton yleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven pitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä. Hän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen uurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas kohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. "Pappi", sai hän sanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet, "päälliköksi olet sinä syntynyt!"
"Minä en tiedä, Sverre", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi selittää monella tavalla, "tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi vai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin sinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota ovela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet kuninkaallisesti, jos joskus jaksat!"
Murheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain lappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä maahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle metsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja kiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille papinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta miettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat he parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli risaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille oli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä tuohisääriksi. "Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot", puhelivat he, "niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui äskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!"
"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan", vastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi. "Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan päälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus Norjaan kuin minullakin."
Muutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta he palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten tulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. "Ellet tahdo ruveta päälliköksemme", huusi koko joukko, "olet sinä kuoleman oma!"
Silloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet. Monet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet täyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä, mutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen ja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. "Koska meistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä", sanoivat tuohisääret Sverrelle, "emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä korkeampi." Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.
"Jokainen hetki on nyt kallis", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi kurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena, nuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä viisaimmalta mieheltä. "Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling Vinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi. Erling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu. Rientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin paenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa."
Niin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän pohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään metsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa ja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa pitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä koskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi kertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta maasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja herkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana yönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien sormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä kynttilää.
"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka mukanasi?" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan tuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat koristivat vielä ovien pieliä.
"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö", vastasi hän, "ja minä kävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein keskeen."
Mutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta ja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. "Katsokaa, katsokaa vain!" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä. "Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää kätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos. Ja pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa leivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat hovimiehiä ne… Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen kengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan ja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet hengiltä… Pankaapa nyt tulta patojen alle!"
Vieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa ja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti miettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen kasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita. Levähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan kestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät teki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää vettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja marjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin täytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin laskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen vuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska pelkäsivät tulevansa ilmi.
Kaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret tulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän Olavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä pötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten nuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia, että ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla ja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja tuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre Nidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta voitosta.
Sitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta jaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli myöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli Sverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli hän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset kokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä kulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa rintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan hälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu avatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen kuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari hevosta ja käski miestensä teurastaa ne. "Nyt pitää kuultaman kaikissa valtakunnissa", sanoi hän, "että te hälsinglantilaiset olette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän maassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan ja syömällä hevosenlihaa." Silloin häpesivät hälsinglantilaiset, ja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään, rautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja viisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he voineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.
Jonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas vilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi miehilleen: "Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme ja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt Erling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen miehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta palkinnosta on teidän nyt taisteleminen."
Muuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen olallaan oli vain varsta. "Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa ole sentään viljan puimista", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta mies vastasi: "Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani kaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies."
Vittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa lojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli hän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien vinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta Vittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen olevan ilman päätä ja hän ajatteli: "Tuo merkitsee, että he huomenna kaikki joutuvat surman omiksi."
Hän kuuli jaarlin sanovan: "En tahdo kieltää, että minun tulisi ehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta minä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani kuninkaantuoliin." Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon kalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat hetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: "Nouskaa ylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä tarpeeksi kauvan."
Torvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän oli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.
"Minne te kaikki nyt häivyitte?" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi väistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui kuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti laivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä."
Seuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän työt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä, kostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut polttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki katsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä, vielä kehkeymättömiä silmikkoja.
Silloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita, rautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita. Ylinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt, ja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus. Kynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin Vittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen voittosaaliinsa tappelutantereelta. "En surmannut ketään jaarlin miestä", selitti hän, "mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta."
Birger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti häntä. "Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella", pilaili hän. "Mutta vastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?"
"Päälliköksi oli hän syntynyt", vastasi Vittiko ja veti henkeä. "Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa kuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa he totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen samanlainen nousee."