XVI.
BIRGER JAARLI.
Bjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie oli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.
Harmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse sillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja ja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä puuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän katsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan ja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu paikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta hiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan pöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä loistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon tuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin ei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi sahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon huolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin sinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen pauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.
Rauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja paistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä. Muuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla, auttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen nimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka oli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi Sune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet seinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa kimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: "Sune, minä ja minun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä."
"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä", ivaili hän katkerasti ja katsahti ovelle. "Siinähän on sinun suurin riemusi."
Muuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa. Sisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka aaltoilevana valui mustalle puvulle — siinä kaikki, mitä hämärässä saattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti katon savu-aukosta yöhön.
Ylpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta. "Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki", sanoi hän hiljaa. "Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä seison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain sarkaa."
"Kath, kath kun tähdet paithtaa!" sammalteli kuningas, ja hänen äänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi pitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi. Mutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. "Ken lienetkin, matkalainen", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, "niin istu rauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista rouvaamme Ingrid Ulvaa."
Lyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän kahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman avaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva Ingrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia hameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet, kunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.
"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa", ajatteli hän ja kuunteli pienintäkin kolahdusta. "Ovatko ne palvelija-vetelykset sitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa ne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä. Ja tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne? Piiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten tarvitsee?"
Vallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän vain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua tuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin lattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. "Tässä ei auta muu", kuiskaili hän itsekseen, "kuin jatkaa samalla tavalla kuten aloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä jättää sinne pimeään yksinkään istumaan."
Hän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään puuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt näkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput. Mutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi. "Mahtava Ingrid-rouvamme", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa väliin, "on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa kanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen."
Silloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti hänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut tavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen peukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen. Ja kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä hämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi muutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä ja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen piirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan voinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin kiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten ovesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Sune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia sanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin, ennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut johonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan huomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. "Te maahiset olette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina ollut hyvä teitä kohtaan", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta. Hän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen helmirivan tukkaansa.
"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!" huusi hän palvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. "Hevosen selkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin kanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut kotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella."
Pianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin pöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä olikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli hampaissaan kuljetellut!
Kun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella hälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta tälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen oma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi veitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti, joka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain teräsmiekkojen välissä.
"Terve sinulle, jaarlin äiti!" huusi hän voitonhurmoissaan.
"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja", huomautti Ingrid
Ulva töykeästi.
"Terve sinulle, kuninkaanäiti!"
"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän kulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja sitten kuivuvat oksat."
"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla Alvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen, mutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin paljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän näki?"
"Sarkavaatteisen orjattaren."
"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas, vaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut kultasormuksestasi."
Birger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen silmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. "Ja silloin", jatkoi hän, "silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan Folkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen arvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon — kunhan se pian tapahtuisi! — täytyy tuon naisen pojasta tulla minun jaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska ei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. — Sellaisten ajatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä iltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!"
Pilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen lattianrakoon. "Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä iltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!"
Sune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä pöytään. "Heimolainen", sanoi hän synkästi, "petoksellako sinä alat?"
Birger katsahti ankarasti häneen. "Varokaa seuraavaa petosta,
Folkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!"
"Entä jos seuraamme sinua?"
"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan ja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään."
"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?"
"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka polttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret ovat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla varustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja kotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni riittämään!"
"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia ikävöineet", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin nurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten Birger ratsasti pois, seurasi hän mukana.
Aika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän maailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten sananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa ja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt seurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit ristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat ritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa pyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja he manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään sotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili puhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli ontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky. Sitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat roponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan kunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille. "Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!" huusivat ritarit, ja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän viittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka ulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien välitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat he koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet, kalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin taivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja hänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin puuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet lykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko laivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.
Astuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi armahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta kajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista. Erämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen kristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan ruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt tukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten keinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.
"Nyt käy paras tuuli", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille piilopaikoistaan katajapensaiden takaa. "Tulkaapa katsomaan metsää, miten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!" Ristiretkeläiset vetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen ja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle polulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi syrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. "Käänny, käänny, onneton muukalainen!" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua kovaa. "Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto." Mutta Jaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho kasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti pihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti liritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin: heidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he nauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko vai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen juurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja hopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli Jumala.
"Jaarli", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse. "Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on tullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut."
"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni", vastasi jaarli ja pyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään. "Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu nyt ruotsalaisten uusi kuningas!"
Mutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan korvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. "Mitä te kuuntelette?" kysäisi hän. "Jumalan vastausta", kuiskivat he. "Hän sanoo: Et sinä saa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan rangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa."
Jaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella kastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla rannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin miekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi valloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.
Kun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä: "Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi, koska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua." Raivostunut jaarli kysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen poissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar Sininen, hänen eteensä ja vastasi: "Ellet vaaliin tyydy, saatan minä tästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan." Silloin sulki jaarli suunsa.
Sune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa kapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan kahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan katkaistavaksi.
Valdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla kiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse synkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi yksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa, mutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon alkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja hän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen tavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa viattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen kiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja äitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen lain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti hän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken ajoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat he: "Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää Ruotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa kuninkaankruunua."