XVII.
HOVAN TAPPELU.
Ramundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha muurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat sudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan. Kerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin kuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.
Iloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä siellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja sen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa majaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu oli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt etelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.
Tiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia olentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä ja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan kastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka uskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat lähteille ja kiville. "Me emme päästä ketään metsämme läpi", sanoivat he ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan sydämestä.
"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä", sanoi muuan vanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, "joka päivä keksin minä mustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en ole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut."
Hän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa ja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain jättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista puista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman suurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei ainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään lentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää ruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen peittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä latvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa toinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli niin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja alhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.
Kuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi aurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti kättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan pelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti käännähti hän ympäri.
Hänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat ikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta olivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi piileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.
Hänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka oksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti hajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä näkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita. Ne olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun jumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten kaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä ja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin piikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset rakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja murenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset, keväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä punakeltaisilla suomussiivillään.
Hulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili muille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.
He kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät viittansa naisten suojaksi. "Hovassa soitetaan", sanoivat he. "Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar kemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa metsään ja meihin."
"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden onnenpäivistä", vastasi Hulv Skumble. "Mutta kenelle? Maunulle vaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää ajan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne soihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava voiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon minä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin aikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä auttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista silmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt tarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain harmia ja katkeruutta."
Kun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti pari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten sidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan suomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan, heitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen, painuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina ja tulen hohteesta rävähtämättä.
Silloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he singahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen talutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta siveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä. Kukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän Hannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen vimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet keihäänsä ritarien miekkoihin.
Hiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He olivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään ei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää saattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa sinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset ja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin. Hevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä päänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän pään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin että he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat heidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka olivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin jumalana.
Muutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin. "Herttuan väki näkyy jo tuolla", huusivat he. "Koko Valdemarin sotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!"
Roikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa. Pelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi eteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello pimpatti vimmatusti.
Sissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat ampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut asettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin maahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot putoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei ainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu, mutta tyhjä sali.
Tätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia aseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille tahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka tuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä ja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen. "Jumalani, kuninkaani!" änkytti hän. "Me olemme Tin metsässä. Me olemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta meitä!"
Samassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.
Asemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan saattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja kalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten rautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa metsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja lakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa jälkeen.
Yht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien hevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä rivi piikkinuijia ja keihäitä.
Mutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma harmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät pitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin, raskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän miekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin käsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten kuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen, pidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: "Mene rauhassa! Jeesus Kristus elää."
Ja heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden huuto: "Kyrieleis, Kyrieleis!" ["Kyrieleis", lyhennys sanoista "Kyrie eleison" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja pyhiinvaeltajat usein kohottivat.]
He tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he tulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen ylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös kookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin silmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin aina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät ylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan kulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen tarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen, ja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät loitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli kukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja ryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne kuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.
"Voi meitä, tuhon omia", huusivat metsänkävijät. "Nyt ottavat ritarit maan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!"
Herttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun ympärillä:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Antaos paistaa armosi tähden
Kypärään, mi otsaamme suojaa
Orpoin, kurjain, osatonten tähden!
Heti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat alhaalla suon reunassa:
Ritarit näin rukoilevat Luojaa:
Keskellä maailman kyynelteitä
Sodista verisistä suojaa,
Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!
Maunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä paljastuivat. "Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!" huusi koko ritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään, sillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.
Valdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta Maunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen kaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan menestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja taru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta suojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.