III.
VASTENMIELISIÄ UUTISIA.
Matkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista. Sivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen haihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa Afrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen, että paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes palaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat, hyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia ikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli pahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon tulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa espanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat purjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet ahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan selville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei meitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän viereemme.
Olin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia niitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia laivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei näkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja niiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan mieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin maailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä.
Tarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan soutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan raitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli käärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen, kiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen, puhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän tulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia välttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia espanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta espanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei isäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa tapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa Maria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään.
Kun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä toisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi hän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin käskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta, jossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki huomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli häntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen.
"Halloo, herra Pentlea!" huudahti isäni. "Tunnetteko tämän henkilön ja osaatteko puhua espanjan kieltä?"
"Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä ameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja Mobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön. Tutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä sittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli hän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan."
"Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin orjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille sattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen kieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme heistä erilleen niin pian kuin suinkin."
Camacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa muistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä helposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle.
Laskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja paalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme päässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme enää kuuluisi mihinkään:
"Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien käytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse hyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan vuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän nimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja olen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen koskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville, että hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne oikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä aina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut kirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka heti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat tuntevinaan."
"Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä kimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä."
"Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista päämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa asioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme, että noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset tykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni eivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he varmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen tarkoituskin."
"Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?"
"Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän pitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi."
"Hyvä, teen sen!"
Saimme pian nuo halutut tavarat kokoon ja Camacho palasi suuremmalla veneellä niitä noutamaan maksaen niiden hinnan noilla lupaamillaan kultarahoilla vähintäkään tinkimättä. Samaan aikaan saimme sellaisia tietoja maista, että isäni päätti olla tekemättä minkäänlaisia kauppoja täällä, vaan päätti heti jatkaa matkaansa Kap Palmasiin. Sieltä oli hänen tarkoituksensa ottaa laivaansa alkuasukkaita, joita aina käytetään Afrikan länsirannikolla suurien lastiveneiden soutajina ja muissa valkoisille merimiehille sopimattomissa töissä, joissa he voisivat loukkaantua tahi kokonaan menettää henkensä.
Nostimme ankkurin vähää ennen auringonlaskua ja levitimme laivapurjeet. Odottaessamme maatuulta, joka tavallisesti alkoi puhaltaa heti keskiyön jälkeen, purjehdimme varovaisesti rannikkoa pitkin pysytellen tarpeeksi kaukana rannasta välttääksemme vaaroja. Kun aurinko nousi, näimme metsäisen, tyrskyjen reunustaman Liberian tasavallan rannan, jolla alkuasukasten vaatimattomat kylät sekoittuivat merkityksellisempiin paikkoihin. Maatuuli tyyntyi pian kokonaan, ja me ajauduimme itäänpäin virtaavain merivirtojen mukana, kunnes heti kymmeneltä merituuli alkoi vilkastua ja kuljetti meitä pian seitsemän solmun nopeudella, sillä olimme levittäneet heti kaikki raaka- ja tukipurjeemme.
Sitten kuin purjeet oli kääritty ja nuoritettu, kutsui isäni minut peräkannelle kuuntelemaan hänen tavanmukaista päivittäistä purjehdusopetustaan. Kerroin nyt hänelle, mitä Jack Adams oli sanonut minulle eilen Pentleasta ja Camachosta. Hän naurahti ensin sanoen Jack Adamsia vanhaksi epäluuloiseksi laivakoiraksi, mutta juuri kun hän oli ennättänyt sen sanoa, tuli kokki peräkannelle kysymään isältäni, saisiko hän tappaa sian, mutta nähtyään, ettei hänen tarvinnut pelätä kuuntelijoita lisäsi hän:
"Suokaa anteeksi, kapteeni Baldwin, mutta luullakseni on tuo Pentlea kiero mies. Kun olin tuossa orjalaivassa, oli Camacho sen perämiehenä, käyttäytyen kuin raakimus, ja kun minä nyt näin hänen puhelevan Pentlean kanssa, rupesin ajattelemaan ja muistinkin, että ollessamme ankkurissa tuolla joella, josta minutkin ostettiin, Pentlea tuli orjalaivaan melko usein puhuttelemaan päällystöä."
"Joutavia, mies!" sanoi isäni. "Uneksit varmaan. Tarkoitatko, että
Pentlea on orjakauppias?"
"En voi sanoa sitä varmasti, mutta ollessamme Bristolissa, kun Pentlea tuli laivaan, luulin nähneeni hänet ennen jossakin, mutta vaikka ajattelinkin pääni ympäri, en voinut muistaa, missä, enkä senvuoksi puhunut mitään. Nyt kumminkin muistan hänen usein käyneen laivassamme."
"Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?"
"En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos olisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan kiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen alkuunpanija olisi ollut."
"Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin olla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa tämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme jonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen päälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha."
Bill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku oli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea Pentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja vietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle katsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä purjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin kiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja keltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi huomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja raakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella.
Tultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi, samanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet ja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen kapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun kirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen reiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki uutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme seuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista kotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia Euroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne, ellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta poikennut tuomaan tuoreimpia uutisia.
Minusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita ankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä päivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat, kuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki puhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn sääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää.
Olimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme noin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan merkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme.
Ennätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene luoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen kanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan ainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja tultuaan isäni luokse sanoi hän:
"Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin kapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on jo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he pian kaikki."
Isäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan Empress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki laivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää ennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää lähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua.
Luettuaan sen käski isäni heti kääntää laivan päästäksemme niin lähelle kuin suinkin Empressiä, ja vihdoin ankkuroimme sen viereen tuulen puolelle vähennettyämme purjeita. Valittuaan sitten lääkevarastostamme sopivat aineet läksi hän Empressiin katsomaan, voisiko hän jollakin tavalla auttaa sen sairasta miehistöä.
Hän palasi noin tunnin kuluttua ja kertoi sekä kapteenin että perämiesten olevan niin tietämättömiä rannikosta, että he olivat laiminlyöneet melkein kaikki varovaisuustoimenpiteet, mutta koska laivassa oli tarpeeksi neekereitä työhön, oli hän kehoittanut kapteenia nostamaan ankkurin ja risteilemään hitaasti vastatuuleen, joka pian puhaltaisi kuumeen laivasta. Hänen heille antamansa kiinankuori ajaisi varmasti, sanoi hän, kuumeen melko pian laivan englantilaisesta miehistöstä.
Niin pian kuin isä oli tullut laivaan, käski hän levittää purjeet, ja jätettyään Pentlean vahtiin kannelle käski hän Villen ja minut mukaansa kajuuttaan, koska hän sanoi haluavansa kertoa meille tarkemmin näkemistään Empressillä.
Kun me olimme päässeet alas, sanoi hän heti: "Poikani, haluan kertoa teille nyt, kun tämä kaikki on minulla vielä tuoreessa muistossa, tuon laivan tilasta ja miten sellaista olisi voitu karttaa. Sen kapteeni on hyvin reipas nuori mies, mutta hän ei ole ennen milloinkaan ollut tällä rannikolla. Hän oli luullut voivansa menetellä täällä samoin kuin muuallakin maailmassa, eikä ollut seurannutkaan laivan omistajien hänelle antamia määräyksiä. Kun hänen miehensä, tottumattomia kun olivat tähän ilmastoon, olivat sairastuneet kuumeeseen, oli hän ajatellut saada ne jälleen jaloilleen antamalla niille enemmän rommia kuin tavallisesti, ajattelematta ollenkaan sen voivan muuttaa asiat päinvastaisiksikin."
Sanottuaan sen selitti isämme meille tarkasti, miten laiva ja sen miehistö oli pidettävä puhtaina, miten pakkasta ja yökastetta oli kartettava, sanalla sanoen, hän ilmaisi meille kaikki kolmenkymmenen vuoden kuluessa saamansa kokemukset Länsi-Afrikan rannikosta. Lopetettuaan lisäsi hän vielä: "Minulla on vielä muita ehkä merkityksellisempiä asioita kerrottavana teille. Frank tietää jo osan niistä, koska hän kertoi minulle Jack Adamsin epäluuloista ja oli myöskin täällä silloin, kun Bill kertoi minulle nähneensä Pentlean useasti siinä laivassa, johon hänet oli ryöstetty synnyinmaastaan. Pelkään, että meidän on pidettävä Pentleaa tarkasti silmällä, sillä vaikka en välitäkään suuresti, mitä Jack Adams on sanonut hänestä, enkä Billinkään puheista, että hän oli nähnyt Pentlean orjalaivassa, olen kumminkin suruissani sanoessani, että monet kauppalaivamme ovat liikesuhteissa espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa, vaikka ne tavallisesti hankkivatkin miehistön kaikkiin orjalaivoihin, jollaisen päällikkönä luulen nyt Pentleankin olleen. Sillä Empressin kapteeni tunsi hänet katsottuaan tänne kiikarilla ja kertoi minulle syyn, miksi Pentlea oli matkustanut Liverpoolista. Hän ei ollut päässyt laivaan siellä senvuoksi, että vaikka hän olikin tehnyt työnsä hyvin ollessaan entisessä laivassaan, oli siellä aina kierrellyt huhuja, että hän ennen sinne tulemistaan oli ollut orjakauppias. Siellä oli epäilty, että hän oli ollut liikesuhteissa entisten yhtiötovereittensa kanssa välittämällä heille tietoja missä englantilaiset sotalaivat milloinkin oleskelivat, ja muutenkin olemalla heille jollakin tavalla hyödyksi. Nyt en voi sanoa, miten paljon näissä huhuissa on totta, mutta koska me nyt olemme matkalla muutamiin pieniin paikkoihin, joissa ei tavallisesti ole muita purjelaivoja kuin orjakauppiaitten, on meidän vartioitava häntä tarkasti, ettei hän niiden avulla tee meille jotakin kepposta. En voi erottaa häntä vielä, ja jos voisinkin, ei voi saada ketään häneen sijaansa, joten teidän on autettava minua vahtimaan häntä tarkasti. Ja muistakaa, ettette puhu sanaakaan tästä kenellekään, ei Jack Adamsille eikä Billyllekään."
"Kyllä isä!" vastasimme molemmat heti, ja sanottuamme hyvää yötä poistuimme mennäksemme nukkumaan lepoverkkoihimme.