XIII.
IHMISSYÖJÄIN VANKINA.
Olin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä metsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri lähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään jaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä, jonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut veljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että hän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: "Frank, olemme metsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että antiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja kauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa."
"Niin kyllä, Fumo", vastasin minä, "mutta olemme nyt olleet niin monta päivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo vaimojensa luo."
"Ei, Frank", sanoi Fumo. "Meitä on seitsemän, jotka haluamme kauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä miehiä."
Kysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina kahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen käskyjään, lähteä heti paluumatkalle.
Kaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin menetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska hän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät minussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä samalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut käyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta Karemalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani paremmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten laivoja.
Keskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo kylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin päästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään toiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa riistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen paikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja, vaan myöskin usein elefantteja.
Tiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen määräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle elefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän meidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa, päätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan hänelle tarkoitustani.
Fumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin noilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat jousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko joukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että käyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt, etten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en ollut malttanut pitää lupaustani.
Niin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme mekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi tietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä tiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen rantaäyräällä.
Seuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme hakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin äänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja melkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen pudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin sitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin kylkeen.
Se laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska pyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni, jonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää sitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt, minulle huutavan: "Juokse, Frank, juokse!" otin jalat alleni leopardin seuratessa minua kintereillä.
Juoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden avulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin takaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin urhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta jostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut peto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt paetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa.
Siepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia kohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta, joka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi uusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni pistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan. Elleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi heikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti taistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain ranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut vahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme juosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme.
Niin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni Fumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen perälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan, miten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria lihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin hyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen ympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli kumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa tovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä. Toisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät toiset hakemaan riistaa ruoaksemme.
Fumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos meillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita. Päiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi nähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää sana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme syy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni, hämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon oman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui mahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin nopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin suuttunut.
Tuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä, mutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole miehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja jotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi sota- tahi metsästysretkille.
Kun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja suunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: "Kuulkaahan nyt, tuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin kotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?" Sanottuaan sen istuutui hän jälleen.
Seurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: "Olen odottanut niiden sanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska Frank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda, halua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän hetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä, että Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja panee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla."
Tähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten raukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen poistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin luonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet valmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt olivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki yksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet päähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen jumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo molemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä tovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka olivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan, ja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen matkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan rakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan.
Heidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön, ja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja oksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan lähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme auringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi sytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi. Leopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin kovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä töissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi äänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla tunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että olin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa tilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen.
Paranemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin hyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani eräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat lähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä huudettavan: "Frank, Frank!" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että Karema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille apua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti sinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä keihäs- ja nuolisateessa.
Ilmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon kuuluvan joukon kanssa. He huusivat: "Frank, pakene aitaukseen, tahi muuten sinut tapetaan!" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon jotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden keihään mentyä suoraan hänen lävitseen.
Heti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja sanoi: "Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja nylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme muutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme puiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja paetessamme huusimme sinulle."
Tuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan, ympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet majamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja höyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni, huomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon.
He huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos halusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin adianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin niin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa.
Chaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten rupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa antautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan sellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. "Tuntuu kauhealta joutua syötäväksi", sanoi Chaka vapisten.
Huusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta elleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme viimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta huomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat he säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin Chakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää. Häneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että hän oli kuollut silmänräpäyksessä.
Emme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä miehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat he käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan majoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat he Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin viiden penikulman päässä olevaan leiriinsä.
Siellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä, jotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen. Chakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja sitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme voineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla.
Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota ajatusta yhtä paljon kuin hänkin.
Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi nälkään.
Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat kyllä vapauttaa meidät.
Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani, sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla kuin laki minulle.
Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä, sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.