XIV.
KUOLEMAAKIN PAHEMPAA.
Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle, makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.
Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.
Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa. Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan erikoista omaisuutta.
Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään juoruamaan Karemalle minusta."
Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä sotaiset.
Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa, joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.
Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta. Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan kuoleman.
Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon, sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle: "Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo."
Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista, puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo' Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita — pyssyjä, ruutia, helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat."
"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua."
Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut sen tapahtua.
"Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi. Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?"
"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja heidän henkensä on minun hallussani."
"Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle: 'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli ainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen murhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin, että toinenkin meikäläinen — tuo toinen vankimme — oli joutunut heidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan hänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle kyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen vapauttaminen."
"Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian Karemalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa minua."
"Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää häntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen."
"Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten minkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle totuuden."
"Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran kynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta."
"No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet, sillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa."
"En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut valkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua suureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten joukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä ole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa."
Seurasi sitten pitkä keskustelu noiden kuuluisuuksien välillä minun tappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran haltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat kuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut, lahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa alas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän sanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta.
Saatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle
Kifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön.
"Ah, kunpa olisin vapaa", sanoi hän, "että voisin tappaa hänet ja kuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank, niin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua parhaan kykynsä mukaan."
Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot minut herättivät.
Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne. Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan, mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan päässä keihästetty Chaka.
Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.
Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen, nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista, keihästettiin hänet kuoliaaksi.
Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa, mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan, viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.
Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura, nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn kantaa minua.
He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani. Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle, luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa. Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat. Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui tunkeutuvan aivoihini.
Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää, rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja syleksittävänä.
Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla, jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös kanootit oli vedettävä.
Vaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan istualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon oli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan mukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana matkamme päämäärästä.
Ensin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun muutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut, huusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He ympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien varpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni vaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi säilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja auringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen olisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen.
Koetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he nauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan apinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen raskasta kuorinippua.
Kun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät tiehensä sanoen:
"Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää hakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!"
Sitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa pahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin meikäläisetkin kirurgit kääreensä.
Hänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi minulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli tuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti armeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki, kieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi.
"Ah, Kifura", sanoi hän, "mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki, mutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten muutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä iltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua sanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on ensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran tuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten kylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin on suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan ja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan muita parempana."
Naisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon jatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä siinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan auttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan, kanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä hän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa putouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle mahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän vievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa.
Kanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme miestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi kallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin putouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet ahkerasti osaa.
Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin. Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.
Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan, kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne, ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä. Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.
Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua. Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja yhdistävään poikkipuuhun.
Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin. Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.
Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin, että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen mennessään.
Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin, joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta kiviin.
Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään. Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.
Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.
Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys, että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.
Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.
Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin. Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin. Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet, kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin yksikään heistä, olin vielä hengissä.
Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.
Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän. Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.
Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun poistua.
Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.
Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä hoviräätäli.
Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään. Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.
Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.
Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän, etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.
Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet, eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua. Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.
Eroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja luullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että itkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan päästäksensä lähtemään matkalle.
Uudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän maahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan ainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme perille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki laski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan, jonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten kanssa.