XVIII.
PUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ.
Hatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut, ja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt tarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille miehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia ja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei hän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu Sayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan sanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas vastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi aikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet.
Hatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät, luullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan Hamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua kaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko joukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen kahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota niitä.
Mona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien keihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt lähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu luovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti hänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan yksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen armoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät olivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa avulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän kylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua hyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja siellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin.
Valitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä, jonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin linnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä metriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka puolelle.
Kun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat kaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa oloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja aurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut milloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä Zanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki kokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja suoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului.
Ensin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa kohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten suurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian kunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen sisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti puupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta ja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia linnoitusta vastaan hyökkääviä.
Niin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään maissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne saatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut tavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa ne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat mitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet haluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin uhkaavasti.
Mona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita ja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita simpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin, vuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin mitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin levottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien turvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä näimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat sinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus olivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään koettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti miehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki yhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin vieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan oikeuksiensa puolesta.
Mutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme jo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi, että me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä neuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli suljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä milloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja huomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat sitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos meidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin urhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees ibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun Toiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä karkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me sitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme karttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti vihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin.
Tämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme niin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme norsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan varmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta. Rummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon nopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään.
Kaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi ja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että toveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy vain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan lahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin syömisessä.
Kuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui muutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: "'Kaikki keinot ovat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan arvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän tarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat, paitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille sanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu Sayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa tukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees ibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden palkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja Zanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja totuudenmukaiset?"
Kaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä palavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun puheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä Hamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi pitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, "sillä voimmehan me", sanoi hän, "ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme, että ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille hyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja." Jäljelläolevat sanoivat tietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten he häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa pysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen kostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa.
Orjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta hyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat leiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti huomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat he, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut. Pienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon turvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin suuremmat.
Tässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä läksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä paperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän kiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin tilastamme.
Kun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän vielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan että ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä, milloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan voisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja orjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat pääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan itsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret kivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa.
Lähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin sen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten hankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten suhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi eräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta suuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin, jolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen seurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään roistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan linnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden joukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa keihäistä ja nuolista.
Onneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen auttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt varmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien läheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen auringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa muut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme pyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä, ammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta. Hatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää kuultuaan sen.
Harvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki katselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä, sillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka olivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien Hamees ibu Sayfin miesten.
Ampuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin harvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin muutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin.
Odotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa pääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän ilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin heidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski Hatibu jälleen ampua neljä kertaa.
Vähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan tullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja karjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja hetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt sytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme soihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti aukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa voimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa olevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten kintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen piiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen sieltä meitä jousillaan.
Niin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka vain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä paikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia. Tulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet vanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki mennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli muudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut tuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan häneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että hän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän luokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja lähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme.
Matka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon veitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä, etteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri kulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät oppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon hyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet voineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat olleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet kuuliansa sattumaan.
Koska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa ollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua muutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa kovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä kolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä varustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut alkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä vastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa.
Onnistuttuaan torjumaan hyökkäyksen olivat he kuulleet pian senjälkeen nuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne joidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet tunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa edistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat viholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä toisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut pakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan haavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa oli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä oli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa, sillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua, että se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän oli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja, joita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he olivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän vihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä ruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten hyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin jalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta toivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet murtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä kuusi miestä.
Sen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt käyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana. Saavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen välttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin oikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli ruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä.
Tapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he pimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet vähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme oli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja huolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet ääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein voineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden kohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla epäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet vaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä.