XIX.
TULINEN TAISTELU.
Asemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja inventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi päiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli kiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä, Hatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin kolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta siinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä kohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin eivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian alkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää olleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo tänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli ollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet siepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen sattuessa.
Meillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet pyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä käyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He tähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan ainoastaan pitivät meidät valppaina.
Työskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska eivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin kuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri paikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme rientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä.
Päivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen metsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme hetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää, jätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat meidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta miehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme musketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä ruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät vastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan ulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he kuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän toimiinsa.
Jonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista aitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään, ja vangita meidät kuin rotat loukkuun.
Muutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että kaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin ollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä pahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan valmistettaisi. "Ja mieluummin", sanoivat he, "rupeamme Mona Mkullan orjiksi kuin kuolemme."
Kun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja suuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla mukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja koiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten rupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan kysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he halusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän ruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet antautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain kärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta vapauttaisi meidät kärsimyksistämme.
Pari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen, mutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta takaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian vain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä lähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla kytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan kuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan olimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan ampumavarojansa tyhjään.
Saartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja tuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli haavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle, että hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä hautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain lisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset. Hän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä tippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan enää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät, että hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja puupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan säpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti, että hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen sellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi.
Hän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän kuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme voineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan toimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä. Noiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi muuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin nähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin kouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän kauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti uskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä puri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan.
Omituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla keihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi vaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan kouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti. Sairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista, mutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä alkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne metsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta valmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin neulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein kouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei.
Kaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten neljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin raapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät sen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa suoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu Hamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla koraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo toveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan.
Tämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon, ja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin keksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle hyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa itseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa viereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he huvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla seinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi.
Ehdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat raskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki nuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun lähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani velvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa tuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän nyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan, jolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän miesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat, ettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa.
Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.
Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.
Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja. Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia sotilaita kostamaan hänen puolestaan.
Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt, kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin suinkin.
Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen. Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat apujoukkoja melkein joka tunti.
Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme. Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme, jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat, että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen, hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko peräytyä uuteen linnoitukseemme.
Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan, mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän huolellisesti valmistamamme varustukset.
Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen, puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme, neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä, jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he syöksyisivät kimppuumme.
Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti. Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.
Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies, viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.
Silloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja.
Vieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: "Allah il Allah! Wanguana,
Wanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!"
Ahdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän pakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan heitä takaa kuin lampaita.