XX.
NYANGWEHEN.
Niin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan näimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli kuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas Bilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka luullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet huomiota herättävät.
Uteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme. Muutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme puhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme ruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi näitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi petolinnuille, shakaaleille ja hyenoille.
Majat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen. Jonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi ottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä melkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja turbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä.
Heidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa parrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli aivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja tummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää, että suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi. Vasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka, joka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs kaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä luodikko olallaan.
Tämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien norsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella käyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen vaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan ollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista kotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja kuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua kaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä säännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä ehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset.
Paitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia, olivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima rannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi Heri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen mahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin. Näiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita Zanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine kymmenmiehisine osastoineen.
Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää, olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa, joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu, että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita, joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.
Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani, ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!"
Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti, etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.
Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.
Koetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.
Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin vastahakoisesti.
Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.
Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla äänekkäillä keppinsä lyönneillä.
Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on, ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.
Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.
Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa, jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä. Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä päättäen täytyi olla suuri kaupunki.
Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!" Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä satoja tyhjiä kanootteja.
Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa, jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa kantavan kalakoppiaan.
Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin, joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.
Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa, vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit, palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta, vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat paljon tavaroitaan.
Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään tahdikkaasti yhteen.
Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta. Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.
Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja neljä hammasta.
Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin suuntiin.
Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää, kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin. Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle, ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.