XXII.

VIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN.

Hatibun ja minun lähdettyä leiristä seuraavana aamuna heti yhdeksältä jäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan seurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan, jolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin harvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa alempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa jäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin viisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden rannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka oppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja vuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja kahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se voinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia olentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme lähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat krokodiilejä.

Varmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon virtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä lähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me uskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan. Ensimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli lammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi monta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän vieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan suuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he meille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa voimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma eräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri kypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva väijymispaikka niiden keihästämiseksi.

Ensin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi oppaiden pettävän meidät. "Ja petoksettakin", sanoi hän, "voivat muassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin emme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme." Onnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota korkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä virtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme näkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia, innostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän unhotti kaiken varovaisuuden.

Emme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin viidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville niiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden joutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon läpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli poljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna leiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän keskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi erottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän suuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään miehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta.

Kuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet apuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa kuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki kokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon he voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta toiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia lyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies heittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan selälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se iskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut kuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi pyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan käsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista.

Silloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni aivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä alkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria matelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet miehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin suinkin kylään.

Saavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin hampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat olivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa. Oppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän hoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti on miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut käsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en voinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä. Tämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta kyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden ympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa olisi hän kuollut hyvin pian.

Hatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän korvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen tulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen, asettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut kiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä haavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen vastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään kämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan vellipataan.

Sitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän ympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille palasen öljyttyä pellavakangasta. "Nyt on vain varottava", sanoi hän, "ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu omia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on parantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti lukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan."

Kirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla leiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä tarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme virtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse tulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että ehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, "Ja ellei silminnähtävä vaara uhkaa", sanoi hän, "emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy voi hälyyttää koko maakunnan." Suostuimme vastaansanomatta hänen ehdotukseensa.

Tuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä maissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa lammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon virtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi jalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan noiden petojen tuloa.

Ennen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät kokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista lensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja muiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon kätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi lukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne, saadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta vihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin muuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden vastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella joutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa lukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään.

Odotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo ajatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan tämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen:

"Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!"

Kuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja korskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja noiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä päästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman möhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo keihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä käski meitä kuiskaten odottamaan, "sillä jos tämä ensimmäinen vain haavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki toivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta", sanoi hän. Hitaasti ja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta noin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon lammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki oli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken suuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin ensimmäiset.

Tietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani, raskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja kuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa silmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista ruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään palamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti toisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä oikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli kuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset hyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta ollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin vaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet, koettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja ainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät joutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema.

Näytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui eläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja joka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat mielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa hirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten mylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin turhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja heiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä takaisin.

Viimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen joukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja vaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen pääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan saavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet viisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana pitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan hiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut.

Tietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön tuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon ruokaa. "Virtahevot eivät nyt tule", sanoivat he, "virran tälle rannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden hävityksiltä." Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat joutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen lisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan.

Nuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö, palasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja paloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä työstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti vuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme ja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja ampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta, että suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä naulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin pärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin etäältä.